Category: Saarnat (page 1 of 3)

Tuttu paha ja tuntematon hyvä

Niin sotilaiden kuin naistenkin ensireaktio oli pelko. Eikä ihme, sillä enkeli ei ollut mikään pikkusievä pumpulinukke, vaan hohtava kuin salama. Mutta pelkoa aiheutti myös enkelin sanoma:

”Jeesus on noussut kuolleista!”

Kun tapahtuu jotain uutta ja dramaattista, ihminen pelkää. Itsesuojeluvaistomme estää meitä hyväksymästä suurta muutosta suoralta kädeltä. Moni ihminen elää hyvin turvallisuushakuisesti ja vastustaa muutosta silloinkin kuin se olisi hyväksi.

Alkoholisti ei lopeta juomista, koska ei tiedä mitä tapahtuisi jos hän lopettaisi, sen sijaan hän tietää mitä tapahtuu kun avaa korkin.

Perheväkivallan uhri suojelee alistajaansa, koska pelkää asian paljastumisen seurauksia, joita hän ei voisi itse hallita.

Jeesuksen kohtaama rikas mies on onneton rikkaudessaan, mutta kääntyy surullisena pois, koska ei uskalla luopua aineellisen hyvinvoinnin epäjumalasta ja jättäytyä Jumalan johdatukseen.

Rampa mies Siiloan altaalla ei vastaa suoraan, kun Jeesus kysyy: tahdotko tulla terveeksi? Hänkin pelkää muutosta, hän pelkää ottaa vastuuta elämästään vuosikymmenten almuilla elämisen jälkeen.

Tuttu paha on usein helpompi hyväksyä kuin uusi ja tuntematon hyvä.

”Hän on noussut kuolleista!” Mikä on sinun reaktiosi tähän?

Kuule koko saarna Turun Mikaelinkirkon sanajumalanpalveluksessa maanantaina 6.4. kello 10.

Hiljainen viikko ja pääsiäinen Mikaelissa

Kuuletko, mitä he huutavat? – saarna ja musiikkivideo

Allaolevan saarnan piti Jaakko Paakkanen palmusunnuntaina 2015 Mikaelinkirkossa. Videolla hän esittää oman, aiheeseen liittyvän laulunsa ”Auttaja”. Laulu kuultiin palmusunnuntain messussa vastausmusiikkina kanttori Silvia Kosken tulkitsemana.

Saarnan käsikirjoitus ei noudata sanasta sanaan sen puhuttua versiota.

Saarnateksti Matt. 21:12-17

”Kuuletko, mitä nuo huutavat?”

Jeesuksen toiminta temppelissä herätti hämmennystä. Rahanvaihtajien pöydät kaatuivat, sairaat paranivat. Asiat eivät edenneet minkään totutun kaavan mukaan, kukaan ei tiennyt mitä seuraavaksi tapahtuisi. Tilanne ei ollut ylipappien ja lainopettajien hallinnassa, ja he pelkäsivät.

Mutta lapset huusivat intoa puhkuen: ”Hoosianna! Auta meitä, Daavidin Poika!”

Se oli lainopettajille liikaa. ”Jeesus, kuuletko, mitä nuo huutavat?”, he kysyivät närkästyneinä.

Lapset olivat tietysti oppineet huutonsa aikuisilta, he olivat kuulleet mitä Jeesukselle huudettiin kun hän ratsasti Jerusalemiin. Lapset pyrkivät kaikessa jäljittelemään aikuisia. Tämä onkin usein suurin syy siihen, että aikuiset pyrkivät vaimentamaan lasten suut. Lapset ovat peili, joka näyttää aikuisille sen mitä he eivät itsessään halua nähdä. Nuo lapset oli pienestä asti opetettu odottamaan Messiasta, Vapahtajaa. Mutta kun messias tuli, vain lapset ottivat hänet varauksetta vastaan.

”Kuuletko, mitä nuo huutavat?”

Jeesus kuuli kyllä, hän kuuli syvemmin kuin muut, hän kuuli totuuden lasten suussa, eikä hänellä ollut aikomustakaan sitä vaimentaa. Eikä tämä ollut ensimmäinen kerta kun Jeesus nosti lapset esimerkiksi heitä arvosteleville aikuisille. Kun opetuslapset olivat kieltäneet äitejä tuomasta lapsia Jeesuksen luokse, Jeesus oli sanonut: ”Sallikaa lasten tulla, heidän kaltaistensa on Jumalan valtakunta. Joka ei ota valtakuntaa vastaan lasten tavoin, ei sinne pääse”.

Opetuslapsille Jeesus oli sankari jota he ylistivät, mutta ylipapeille ja lainopettajille uhkatekijä joka haluttiin vaimentaa. Silti heidän välillään ei ollut lopulta suurtakaan eroa. Kummallakin oli omat pinttyneet käsityksensä hurskaasta elämästä, joka ei sopinut yksiin Jeesuksen arvojen kanssa. Kummatkin näkivät vain pinnan siellä missä Jeesus näki sydämeen, kummatkin kuulivat vain sanoja siellä missä Jeesus kuuli ihmisen sielun vilpittömän huudon.

”Kuuletko, mitä nuo huutavat?”

Jeesus otettiin Jerusalemissa vastaan hoosianna-huudoin. Hoosianna tarkoittaa ”auta, pelasta”. Sitä huudetaan kunnianosoituksena, mutta syvimmältään se on avunhuuto. Sellaisena Jeesus sen myös kuuli. Hän kuuli kansanjoukon joka kaipasi jotain enemmän kuin tämä maallinen elämä voi antaa, hän kuuli kaipuun Jumalan puoleen. Ja hän oli tullut vastaamaan tuohon kaipuuseen suostumalla ristinkuolemaan.

Ei mennyt montakaan päivää, kun huuto muuttui. Sama kansa, joka opetuslasten yllytyksestä oli huutanut ”hoosianna”, huusi nyt ylipappien ja lainopettajien yllyttämänä: ”Ristiinnaulitse!” Kansan syvät rivit ovat helposti ohjailtavissa, syntinen ihminen on kuin laumaeläin, joka vaistomaisesti pyrkii enemmistön suosioon. Yleisen mielipiteen uhmaaminen vaatii suurta rohkeutta ja sisäistä voimaa, ja ne joilla sitä on, ovat aina pieni vähemmistö. Näin on myös meidän päivinämme.

Mutta vaikka huuto vaihtui toiseksi, syvimmältään kansa ei muuttunut.

Ei kyseessä ollut joukko hurskaita, Jumalaa ylistäviä ihmisiä, jotka hetkeä myöhemmin muuttuivat tuomitseviksi paholaisiksi. Ihmisen sydän, josta huuto kumpusi, oli sama molempien huutojen kohdalla. Se oli ymmärtämätön, vääriä odotuksia täynnä oleva sydän, joka pettyi kun Jeesus ei vastannutkaan näitä odotuksia. Se oli sydän, joka kaipasi parempaa elämää ja elävää, rakastavaa Jumalaa.

Joitakin vuosia sitten yhteisvastuukeräyksen mainoksissa oli kuvattuna seinä, johon oli spraymaalilla töhritty sana:

”jumalauta”.

Mainos herätti hämmennystä ja närkästystä. Kyseltiin, eikö tämä ole jumalanpilkkaa.

Kuulin tuossa närkästyksessä samoja piireitä kuin temppelin ylipappien kohdalla. Kuullaan sanat, mutta ei huutoa niiden takana.

Kuuletko sinä?

Suomen kielen sana ”jumalauta” voi toki olla huolimaton heitto, ja silloin sen voi jättää omaan arvoonsa. Mutta usein se on syntisen ihmisen karkea tapa purkaa sisimpänsä pahaa oloa. Se on sekä kirous että avuhuuto. Se tarkoittaa ”jumala, auta”, ja samalla se tarkoittaa myös ”ristiinnaulitse”. Sana sekä torjuu että kutsuu. Se sanoo ”älä tule lähelle” ja samalla ”ota minut syliin”.

Se on tämän päivän suomalaisen lapsen ja aikuisen huuto.
Se on se lapsen huuto, jota kiusataan koulussa, ja sen, joka kiusaa.
Se on köyhän huuto, jotka kaipaa toivoa ja muutosta,
se on rikkaan huuto, joka ei rikkaudeltaan näe Jumalaa.
Se on myös meidän huutomme. Kaikki me tarvitsemme auttajaa, Jeesusta, joka on tullut nostamaan meidät ahdistuksestamme ja tarjoamaan sovintoa ja elämää.

Kuuletko, mitä he huutavat?

Jeesus kuuli kansansa huudon molemmilla kerroilla. Hän kuuli sanojen taakse, sydämeen, ja hän vastasi huutoon. Kun hänelle huudettin ”Jumala, auta”, hän tuli auttamaan. Kun hänelle huudettiin ”ristiinnaulitse”, hän meni ristille meitä auttaakseen. Hän kuulee meidän huutomme, kun kirkossa häntä rukoilemme, mutta myös niiden huudon, jotka kirjaavat rukouksensa kiviseiniin ja meluvalleihin yön pimeinä tunteina.

Uskonnollinen muoto ja inhimillinen tapakulttuuri ovat Jeesukselle lopulta yhdentekeviä. Hän näkee vain autettavia, ja auttamaan hän on tullut.

Ja jos auttaminen sitä edellyttää, Jeesus ei epäröi kaataa meidänkään pöytiämme. Hän ei epäröi sivuuttaa niitä tuttuja ja turvallisia asioita, joiden katsomme kuuluvan kirkolliseen ja yhteiskunnalliseen järjestykseen, mutta joista on Jumalan valtakunnalle enemmän haittaa kuin hyötyä.

Mutta hän ei myöskään uhmaa uhmaamisen halusta eikä kiirehdi tuomitsemaan ketään, joka vilpittömästi etsii Jumalaa. Hän lähestyy meitä omista lähtökohdistamme. Hän tietää heikkoutemme, sokeutemme ja kuuroutemme, hän armahtaa meitä ja tulee meitä auttamaan. Hän on kulkenut koko ihmisen tien, ja hän kulkee sen meidänkin kanssamme.

Näe tähti. Pysähdy. Tule Jeesuksen luo. Kuuntele.

Saarna 6.1.2015 Mikaelinkirkossa

Loppiasen evankeliumi, Matt. 2:1-12

Rakkaat seurakuntalaiset,

uusi Herran vuosi on alkanut, ja alkamassa on myös seurakunnan luottamushenkilöiden uusi nelivuotiskausi. Kun jotain uutta alkaa, on hyvä palata perusasioiden äärelle, ja kysellä: mikä on kirkko? Mikä on meidän johtotähtemme? Mihin Jumala meitä kutsuu?

Loppiaiskertomus muistuttaa lähetystehtävästä, jonka Jeesus antoi seuraajilleen. Tietäjät tulivat Jeesuksen luo idästä, mutta he symboloivat perinteisen tulkinnan mukaan kaikkia ilmansuuntia, joihin sanoma Jeesuksesta on käsketty kuuluttaa, maan ääriin saakka.

Tässä kertomuksessa suunta on kuitenkin toinen kuin Jeesuksen lähetyskäskyssä. Jeesus sanoi: ”menkää, menkää kaikkeen maailmaan”, mutta tähti kutsuu: ”tulkaa, tulkaa Jeesuksen luo”. Säteittäiset nuolet eivät kulje Juudeasta maan ääriin, vaan maan ääristä Juudean Betlehemiin. Tietäjät kyllä palasivat lopulta omaan maahansa. Mutta jotta heillä olisi jotain annettavaa ja kerrottavaa kotiseudullaan, ensin heidän piti tulla Jeesuksen luo.

Continue reading

Taivas, osa 1: Vielä vähän aikaa

Kun kouluikäisenä kävin muutaman kerran taidemuseossa, jotkut taulut olivat suuria elämyksiä. Erityisesti ihastelin suuria maisematauluja, jotka oli maalattu 1800-luvun romantiikan aikakaudella. Niissä taivas oli suuri ja dramaattinen: se peitti yli puolet maalauspinta-alasta, ja auringon värjäämät pilvet heijastivat koko maisemaan tietyn tunnelman. Ihminen oli niissä pieni luomakunnan suuruuden edessä.

Modernimmat taideteokset kuvaavat usein ihmistä, ihmisen aikaansaannoksia, ihmisen haaveita ja pelkoja. Taivas, ihmistä suurempi, on häivytetty taka-alalle. Väistämättä tulee mieleen, että kuvataiteen kehitys heijastelee yleistä asennemuutosta. Ihmiselämän keskipiste on siirtynyt häneen itseensä, maan päälle, siihen mitä voimme koskettaa, ymmärtää ja hallita.

Continue reading

Miksi sinä kuulut kirkkoon?

Otsikon kysymys esitetään säännöllisesti valtakunnallisessa gallup-kyselyssä, jonka tulokset julkaistaan kirkon nelivuotiskertomuksessa.

Miksi sinä kuulut kirkkoon? Moni huomaa tämän kysymyksen edessä, ettei hänellä oikeastaan ole mitään syytä kuulua kirkkoon – ja eroaa. Mutta moni pysyy sitkeästi kirkon jäsenenä. Syyt ovat monenlaisia.

Yhä tärkeämmäksi kirkkoon kuulumisen syyksi on noussut se, että kirkko huolehtii vanhuksista ja vammaisista.

Myös kolmannen maailman köyhien auttaminen on monelle syy kuulua kirkkoon.

Sen sijaan yhä harvempi kuuluu kirkkoon siksi, että kirkko vahvistaa uskoa Jumalaan ja ylläpitää toivoa kuolemanjälkeisestä elämästä. Mistä tämä kertoo? Mielestäni siitä, että yhä useampi odottaa kirkon jäsenyyden tuovan konkreettista, näkyvää vastinetta kirkollisverorahoille. Kirkon jäsenyys nähdään sijoituksena tämänpuoleiseen elämään. Jos sijoitus ei tuota, sitä ei haluta jatkaa.

Tule kuuntelemaan koko saarna Mikaelinkirkkoon palmusunnuntaina 13.4. kello 10. Kuulet mikä on suomalaisten kaikkein tärkein syy kuulua kirkkoon ja miten se liittyy Jeesuksen ja Juudaksen väliseen arvokeskusteluun.

 

Jumalan suunnitelma on aina voimassa

”Jumala ei tee virheitä, Jumala ei peru lupauksiaan, Jumala ei epäonnistu, Jumalan tie ei ajaudu umpikujaan. Jumalan suunnitelma on aina voimassa.

Meillä ihmisillä on usein sellainen tunne, että olemme eksyksissä, että harhailemme pimeässä, että Jumalakin on meidät unohtanut. Raamatun suuret lupaukset ja lohduttavat sanat saattavat kaikua korvissamme onttoina ja tyhjinä silloin, kun tulevaisuus on suuri kysymysmerkki. Kun elämä ei ole sujunut omien suunnitelmiemme ja oman kuvitelmamme mukaan, koemme turvattomuutta. Silloin on tärkeä muistaa, että myös meidän elämässämme Jumalan suunnitelma on aina voimassa.

Neljännen adventin aiheena on käsikirjan mukaan lasta odottava neitsyt Maria, mutta toisin kuin jouluevankeliumissa, nyt aiheesta puhutaan miesten näkökulmasta. Raamatun teksteissä kerrotaan kahdesta miehestä, Abrahamista ja Joosefista. Heidän kummankaan elämä ei ollut sujunut suunnitelmien mukaan, ja kumpikin oli astumassa sivuun Jumalan johdatuksesta, koska se ei vastannut heidän ennakko-odotuksiaan.”

Kuuntele koko saarna Mikaelinkirkossa, kauneimpien joululaulujen messussa su 22. 12. kello 10. Tämän jumalanpalveluksen virret ja liturgiset sävelmät on korvattu joululauluilla.

neljännen adventtisunnuntain tekstit (linkki aukeaa uuteen ikkunaan tai välilehteen)

Vuorelta näkee kauemmas

Pyhäinpäivän saarna 2.11.2013 Mikaelinkirkossa

 Autuaaksijulistus, Matt 5:1-12

Jeesuksen vuorisaarna on yksi Raamatun tunnetuimpia kohtia. Nekin, joille Raamattu muuten on vieras ja etäinen, puhuvat usein vuorisaarnan etiikasta. Sen tunnetuin osio äsken kuulemamme autuaaksijulistus. Se oli Jeesuksen julkisen toiminnan kohokohta. Se oli tarkoitettu kaikille, ei vain opetuslasten ydinjoukolle. Se on Jumalan valtakunnan ohjelmanjulistus, joka on yhä voimassa. Se kiteyttää jotain yleisinhimillistä, mutta samalla se kääntää päälaelleen totuttuja ajatuksia ja pukeutuu paradoksin muotoon. Sellaisena se puhuttelee, kiehtoo ja koskettaa kaikkia ihmisiä – rikkaita ja köyhiä, nuoria ja vanhoja, iloisia ja surullisia.

Siihen, että Jeesus nousi vuorelle, oli hyvin käytännöllinen syy: ääni kuului sieltä paremmin. Samalla vuoreen liittyy kuitenkin syvää symboliikkaa, joka kulkee läpi Raamatun. Mooses kiipesi Siinain vuorelle vastaanottamaan Jumalan lain. Jerusalemin temppeli rakennettiin Siionin vuorelle. Jeesus kiipesi joskus yksin vuorelle rukoilemaan. Kerran hän kiipesi lähimpien opetuslasten kanssa kirkastusvuorelle tapaamaan Moosesta ja Eliaa. Myös Golgata, ristiinaulitsemisen paikka, on vuori.

Vuorelta näkee kauemmas, asiat näyttäytyvät sieltä eri näkökulmasta kuin alhaalta laaksosta. Vuori edustaa taivaallista näkökulmaa, ylhäältä tulevaa viisautta.

Autuaita ovat hengessään köyhät,
sillä heidän on taivasten valtakunta.
Autuaita murheelliset:
he saavat lohdutuksen.
Autuaita kärsivälliset:
he perivät maan.
Autuaita ne, joilla on vanhurskauden nälkä ja jano:
heidät ravitaan.

Maan päältä katsottuna köyhä on köyhä. Vuorelta nähtynä köyhä omistaa taivaan katoamattomat rikkaudet, koska köyhä ei ole liiaksi kiintynyt siihen mikä on näkyvää ja kestää vain aikansa.

Maan päältä katsottuna suru on surua, nälkä on nälkää, kuolema on kuolemaa. Vuorelta nähtynä suru on tie, joka vie iloon; nälkä on tie, joka vie yltäkylläisyyteen; kuolema on tie, joka vie elämään.

Pyhäinpäivänä on tapana muistaa kuolleita. Nimitämme kuolleiksi heitä, jotka ovat poistuneet tästä maailmasta. Sen sijaan itse koemme elävämme; eläessämme koemme omistavamme jotain, jonka luovuttaminen pois kuoleman hetkellä tuntuu vaikealta. Ajattelemme, että kuoleman raja on rajoista jyrkin, kuoleman portti porteista ahtain, kuoleman pelko peloista ahdistavin.

Vuorisaarna nostaa meidät korkeuksiin, josta näkyy kuoleman muurin yli. Se kertoo meille, että kaikki ei ole sitä miltä näyttää. Kuollut voi olla elävä – ja elävä voi olla kuollut. Ei meistä tee eläviä se, että sydän pumppaa verta ja aivoissa virtaa sähkö, vaan se, että suhteemme Jumalaan on kunnossa. Jeesuksen Kristuksen sisäinen tunteminen on elämän tärkein asia.

Kuoleman rajalla jotkut asiat muuttuvat radikaalisti, mutta todella tärkeät asiat ovat samoja niin maan päällä kuin taivaassa. Vaikka kaikki ei ole sitä miltä näyttää, jotkut asiat ovat. Autuaaksijulistuksen keskellä on jotain, mikä ei ole ristiriitaista eikä paradoksaalista, jotain, mikä on juuri sitä miltä se näyttääkin. Hän sanoo:

Autuaita ne, jotka toisia armahtavat – heidät armahdetaan.

Juuri armahtamisesta on kyse Jeesuksen tuntemisessa. Täällä maan päällä emme voi kokea täydesti Jumalan rikkautta, voimaa, onnea ja täyttymystä. Jumalan valtakunta pukeutuu niiden vastakohtiin: köytyyteen, heikkouteen, kärsimykseen ja kaupaukseen. Mutta armollisuuden Jeesus toi maan päälle juuri sellaisena kuin se on taivaassakin. Armoa Jeesus osoitti peittelemättä, ilman paradoksien tai vertausten verhoa, kaikkien nähtäväksi ja kuultavaksi. Armoa osoittamalla myös me voimme elää taivasta todeksi jo nyt, jo rajan tällä puolen. Armahtaminen on ainoa tie pyhyyteen, joka maan päälle on avattu.

Armo näkyi kirkkaimmin Golgatan vuorelta, kun Jeesus ristiinnaulittiin. Siellä kaikki muut jumalallisuuden tuntomerkit oli riisuttu, niin ettei Jeesuksesta Jumalana eikä edes ihmisenä, Jumalan kuvana, ollut jäljellä mitään muuta hyvää ja näkemisen arvoista kuin armo. Juuri siksi armo loisti ristiltä kuin kynttilä pimeyden keskeltä.

Kaikki eivät silti nähneet armoa ristiltäkään. Jotkut näkivät vain pimeyttä. Se, joka odotti näkevänsä muita Jumalan ominaisuuksia, pettyi ja sulki silmänsä. – Tänäkään päivänä kaikki eivät näe armon ainutlaatuisuutta. Moni tavoittelee elämässä muita asioita: ehkä henkilökohtaista onnea, mukavuutta ja nautintoa, ehkä maallista kunniaa ja arvostusta, ehkä fyysistä voimaa ja omien rajojen ylittämistä. Joskus nämä tavoitteet pukeutuvat hyvinkin hurskaaseen kuosiin. Mutta jos Jeesus on meille elämän kallein asia, silloin elämän ykköstavoite on armollisuus. Silloin autuaaksijulistus on meille autuudeksi – eikä tuomioksi.

Juuri armo antaa merkityksen kaikelle sille, mikä tässä elämässä näyttää pimeältä ja tarkoituksettomalta. Samalla armo avaa meille kaksi muuta ikkunaa taivaaseen. Ensimmäinen on ikkuna Jumalan suuntaan. Jeesus sanoo:

Autuaita ovat puhdassydämiset – he saavat nähdä Jumalan.

Sydän voi olla puhdas vain jos Jeesus on sen armossaan puhdistanut. Vain armosta pelastuneina voimme nähdä Jumalan. Kun annamme Jeesuksen puhdistaa sydämemme, silloin aukeaa myös toinen ikkuna, kohti lähimmäistä:

Autuaita rauhantekijät – he saavat Jumalan lapsen nimen.

Rauha on armon seuraus. Rauha Jumalan kanssa, josta seuraa rauha sydämessä, mikä taas mahdollistaa rauhan ihmisten välillä. Jos tämä rauha syntyy meissä ja saa siellä elää ja kasvaa, silloin Pyhä Henki todistaa meidän henkemme kanssa, että olemme totisesti Jumalan lapsia ja matkalla kirkkauteen.

Videolinkki: Jukka Poika esittää Juha Tapion laulun ”Mitä silmät ei nää”

 

Tarvitsemmeko syyllistämistä? Kuka syyllistää, ihminen vai Jumala?

Kristityn vapaus. 18. sunnuntai helluntaista. Luuk.14:1-6

 Saako ihmistä syyllistää? Saako ihmistä pelotella?

Joitakin päiviä sitten mediassa kritisoitiin ankarasti Jehovan todistajien kasvatusmetodeja. Lapsiasiainvaltuutetulle huomautettiin muun muassa yhteisön tiukasta seksuaaliopetuksesta ja maailmanlopun odotuksesta, joka on aiheuttanut lapsissa pelkotiloja.

Mielenkiintoista on, että kritiikin kohteena olleet asiat eivät olleet tyypillisiä vain Jehovan todistajien opetukselle, vaan yhtä lailla kuvastivat perinteistä kristillistä moraalikasvatusta. Kautta vuosisatojen lapsille on teroitettu, että tietyt asiat ovat syntiä ja että Jumala vaatii ihmisen tilille synneistään – eikä vain Jumala, vaan myös vanhemmat, opettajat, papit ja poliisit, jotka Jumalan vanhurskauden välikappaleina heristävät sormiaan tuhmille lapsille.

Nyttemmin kirkossa korostetaan enemmän Jumalan varauksetonta rakkautta. Herääkin kysymys, onko kirkko aiemmin toiminut väärin? Olemmeko vasta nyt oivaltaneet, ettei lapsia saa syyllistää? Vai olemmeko luopuneet jostakin tärkeästä, kun meistä on tullut syyllistämistä vältteleviä päähän taputtelijoita?

Katolisen kirkon nykyinen paavi tuntuu kallistuvan enemmän ensinmainitulle kannalle. Hän sanoi äskettäin lehtihaastattelussa tähän tapaan:

Kirkon on lakattava keskittymästä pakkomielteisesti yksittäisiin, irrallisiin moraaliopetuksiin, ja sen sijaan julistettava Kristusta ja armoa.

Jos näin sanoo paavi, joka luterilaisuudessa on perinteisesti mielletty lakihenkisyyden ja farisealaisuuden perikuvaksi, mitä me siihen sanomme?

Tai – mikä on vielä tärkeämpää – mitä Jeesus sanoo?

Päivän tekstissä Jeesus parantaa sairaan sapattina. Fariseusten mielestä hän rikkoi Mooseksen kolmatta käskyä vastaan: jätti lepopäivän pyhittämättä. Tämä oli toistuva syytös Jeesusta vastaan. Joistakin Jeesuksen puolusteluista voi saada sen kuvan, että Jumalan Poikana hänellä oli oikeus rikkoa lakia, ja että hän myös rikkoi sitä. Hänhän totesi:

Ihmisen Poika on sapatin Herra.

Mutta jos Jeesuksella olisi oikeus rikkoa sapattikäskyä vastaan, yhtä lailla tuo oikeus koskisi muitakin käskyjä. Hän voisi tehdä aviorikoksen, hän voisi tappaa ja varastaa, ja vedota tällöinkin siihen, että Ihmisen Poika on lain yläpuolella. Ei, Jeesus ei rikkonut Jumalan lakia, vaan täytti sen täydellisesti. Mutta hän tulkitsi lain merkityksen toisin kuin muut. Hän haastoi radikaalisti yleisen käsityksen oikeasta ja väärästä. Hän tulkitsi lakia rakkauden kaksoiskäskystä käsin, ikään kuin sisältäpäin, katsoen sanojen taakse.

Miten on meidän laitamme? Haastaako Jeesus meidän käsityksemme siitä, mikä on moraalisesti oikein? Suostummeko kyseenalaistamaan perinteiset tulkinnat siitä, mikä on oikeaa kristillisyyttä, ja kuuntelemaan, miten Jeesus tulkitsee lakia rakkaudesta käsin?

Continue reading

Kristityn vapaus ja paavin ”oudot homolausunnot”

Tämäkin otsikko on tarkoituksellisen provokatiivinen. Näitä otsikoita on nähty viime päivinä, kun Paavin lehtihaastattelua on kommentoitu kirjavasti eri tiedotusvälineissä. Antti Mustakallio analysoi kolumnissaan ansiokkaan kriittisesti tätä harjaanjohtavaa uutisointia. Paavi ei suinkaan halua katolisen kirkon ”unohtavan” oppejaan abortista, ehkäisystä ja homoseksuaalisuudesta, muttei halua puhua niistä koko ajan, vaan korostaa mielummin armon muuttavaa voimaa.

Kun uutisista kaavitaan löysät päältä, paljastuu Paavin puheista aito painopisteen muutos edeltäjään nähden. Tämä taas tuo ajatukset tämän viikon kirkkoteemaan ”kristityn vapaus”. Saarnassani viittasin paavin ohella myös Jehovan todistajien kasvatusmetodeista nousseeseen kohuun. Mainittu lahko ei oikeastaan ole tehnyt muuta kohun arvoista kuin jatkanut vanhaa kristillistä tiukan seksuaaliopetuksen, paholaisesta puhumisen ja maailmanlopun odotuksen perinnettä. Polttava kysymys kuuluukin:

Onko kirkko vasta nyt oivaltanut, ettei lapsia saa syyllistää ja pelotella? Vai olemmeko luopuneet jostain tärkeästä, kun meistä on tullut syyllistämistä vältteleviä päähän taputtelijoita?

Saarnatekstinä on Luukkan evankeliumin kohta, jossa Jeesus parantaa sairaan, vaikka on sapatti. Tämä tulkitaan Mooseksen lain kolmannen käskyn rikkomiseksi. Onko se sitä?

Jos Jeesus saa rikkoa yhtä käskyä, miksei muitakin? Jos taas fariseukset erehtyvät luulemaan rikkomukseksi jotain, mikä vain pinnalta näyttää siltä, missä kaikissa asioissa me teemme vastaavan erehdyksen?

Tämän kysymyksen ympäriltä saarnani syvenee pohdinnaksi oikeasta ja väärästä syyllisyydestä, lain ja armon jännitteestä ja Kristuksen muuttavasta voimasta.

Mainittu saarna kuultiin Mikaelinkirkossa sunnuntaina 22.9. kello 10. Sen kirjallinen versio julkaistaan lähiaikoina kokonaan tällä sivustolla.

Kriisi, jota tarvitsemme

Kirkossamme on kriisi. Tutkittiinpa asiaa millä mittarilla tahansa, kirkossamme on selvästi kriisi.

Kriisi on kiinan kielellä Weiji. Sana muodostuu kahdesta merkistä, joista yksi tarkoittaa vaaraa ja toinen mahdollisuutta. Kriisi on vaara, mutta kriisi on aina myös mahdollisuus: Se on mahdollisuus muutokseen, ja muutos on elämän merkki.

Kun seurakunnan talous on kriisissä, ei verovaroja syydetä suruttomasti kaikkiin kissanristiäisiin, vaan mietitään yhä tarkemmin mikä toiminta on tärkeää ja keskeistä.

Kun usko on kriisissä, ei ole aikaa tuhlattavaksi teologiseen pilkunviilauksen vaan on palattava evankeliumin ytimeen.

Kriisin keskellä korostuu alkaneen paastonajan merkitys. Paasto on kutsu turhasta luopumiseen. Luopuminen on näennäisesti negatiivinen asia. Luopuminen herättää sisimässämme vastustusta. Kuitenkin vain luopumalla jostakin on mahdollisuus avata uusia näköaloja.

Ensimmäinen kiusaus on aina kiusaus pitäytyä totuttuun malliin, tehdä niin kuin ennenkin, pelätä muutosta, panna pää pensaaseen. Siksi ajaudumme kriiseihin. Tarvitsemme kriisejä.

Lisää kiusauksista, kriiseistä ja mahdollisuudesta muutokseen Suikkilan seurakuntakodin messun saarnassa sunnuntaina 17. 2. 2013 kello 12.

Older posts