Category: Pohdintoja (page 2 of 2)

”Egyptissä ristiinnaulitaan kristittyjä” – mitä häh?

Monenlaisia kauheuksia maailmalta kuulee, mutta harvoin kerrotaan siitä, että kristittyjä ristiinnaulitaan. Jostain syystä kristittyjen vainot eivät helposti pääse uutisiin, vaikka lukuisissa maissa Jeesukseen uskovia tapetaan ja vainotaan järjestelmällisesti. Ristiinnaulitsemisista kertova uutinen herättää monissa lukijoissa skeptisyyttä, koska valtamedia on hiljaa. Voiko tämän päivän Egyptissä tapahtua tällaista? Kuullostaa niin hurjalta, että se leimataan helposti urbaaniksi legendaksi.

Tämänkin uutisen kommenteissa heijastuu epäusko. Peräänkuulutetaan lähdekritiikkiä, mikä on sinällään aivan oikein. Kuitenkin tarkin kriittinen syyni tulisi kohdistaa muotiuutisiin, jotka kertovat esim. siitä miten länsimaissa vainotaan homoja tai muslimeja, taikka miten Venäjällä loukataan sananvapautta kun kirkkoon ei saa mennä vapaasti tanssimaan ja tekemään politiikkaa.  On tärkeä huomata, että ajan hengen mukaan on helppo kirjoittaa muista vainoista ja saada kansa puolelleen, mutta kristittyjen vainot ovat epämuodikas asia, josta mielellään vaietaan.

Samoin jos kristityt uskaltavat sanoa jonkin asian olevan syntiä, asiasta nousee hirveä haloo, mutta kun muuan Clare Lopez toteaa että Koraani käskee ristiinnaulitsemaan (Suura 5:33) , asia sivuutetaan olankohautuksella. Sitäkö on lehdistön vapaus ja demokratia?

Meidän vainotut veljemme ja sisaremme monissa maissa tarvitsevat sekä esirukousta että puolustajia, jotka uskaltavat nostaa heidän asiansa esiin. Kristittyjen vainot eivät ole vain muinaisia leijonille heittämisiä, vaan tänä päivänä enemmän totta kuin koskaan. Meillä ei ole lupa sulkea silmiämme tältä tosiasialta.

Sitäpaitsi kukaan ei ole luvannut että itse säästyisimme vainoilta. Siksi kannattaa ehkä rukoilla myös Suomen puolesta – ja kiittää siitä, että vielä tässä maassa saa olla avoimesti kristitty, ja ainakin periaatteessa puhua avoimesti myös epämuodikkaista asioista.

Luin kirjan: Ruukunkorjaaja

’ Onko sinun planeetallasi sitten kamalaa?’ kotilo tiedusteli. ’Maassa, niinhän te sitä kutsutte?’

’Maassa’, Joe sanoi. ’Kuin taivaassa.’

’Siellä siis on kamalaa’

’Niin’, Joe vastasi.

Vanhat tieteisromaanit sisältävät herttaisen sekoituksen nykypäivän todellisuutta, epärealistisia visioita ja silkkaa vanhanaikaisuutta. Kauppaa käydään maailmanlaajuisen tietoverkon kautta, mutta rahat lähetetään mantereelta toiselle seteleinä hydraulista putkea pitkin. Robotti lukee tietoja itse kirjoittamistaan muistiinpanoista, jotta ei ”rasittaisi virtapiirejään”. Tällaiset hauskat yksityiskohdat ovat itselleni riittävä syy pitää Philip K. Dickin kirjasta Ruukunkorjaaja (1969).

Mutta kirja on paljon enemmän. Se on väkevä ja monikerroksinen filosofinen teos, joka nostaa esiin ihmisyyden peruskysymyksiä. Onko elämän tarkoitus toteuttaa itseään vai elää toisia varten? Voiko epäonnistuminen olla yhtä arvokasta kuin onnistuminen, itsensä tuntemisen kannalta? Mistä tiedämme, mikä on pahaa ja mikä hyvää? Voiko tulevaisuutta ennustaa, vai toteuttavatko ennustukset itse itsensä? Onko sivistyneiden radio-ohjelmien väliin pakko änkeä ällöjä lääkemainoksia?

’Elämän pieni tragedia’, robotti totesi. ’Niitä jää huomaamatta miljardeja joka päivä. Paitsi että Jumala kyllä huomaa, ainakin minun esitteeni mukaan.’

Kirjan päähenkilö on maapallon viimeinen, tarpeettomaksi jäänyt ruukunkorjaaja, joka pestataan yllättäen suurprojektiin toiselle planeetalle. Planeettaa hallitseva Glimmung-niminen olento hankkii muitakin apuvoimia nostaakseen meren pohjasta vuosisatoja vanhan katedraalin.

Glimmung on veikeä sekoitus jumalallisia ja inhimillisiä attribuutteja. Hahmossa voi halutessaan nähdä jopa vertauskuvan Kristuksesta – jos mieli on niin avara, että pystyy kuvittelemaan Vapahtajan monta tonnia painavana hyytelömassana, jossa on epämääräisiä ulokkeita. Tai Antikristuksesta – kertomus jättää nimittäin lukijan arvioitavaksi, onko loppu onnellinen vai ei, ja kenen kannalta. Sellaiset kertomukset ovat parhaita, koska ne jättävät syvimmän jäljen lukijaan. Pohdintaa on pakko jatkaa itse.

’Ehkä tämä ei ole minun ruumiini. Tämä on hänen synnyttämänsä harhakuva, vääristynyt, hämmentävä koukku minun narraamisekseni.’

En suosittele kirjaa sinulle, joka etsit elämääsi tarkoitusta ja mietit onko Jumala olemassa vai ei. Lue mielummin Raamattua, sieltä saat vastauksia. En myöskään suosittele kirjaa sinulle, jolle usko on kuin siisti paketti, jota et ole valmis ravistelemaan, koska pelkäät sen särkyvän. Pidä mielummin se, mitä sinulla on, sillä se on arvokasta.

Mutta jos olet sellainen kuin minä – tiedät kehen uskot, mutta kaipaat jatkuvasti uusia, erilaisia näkökulmia elämään – tällä kirjalla on sinulle varmasti annettavaa.

Onko meillä yltäkylläisyys?

Jeesus lupasi paljon. Hän lupasi antaa ”yltäkylläisen elämän” (Joh 10:10).  Onko lupauksella katetta? Millaisesta yltäkylläisyydestä hän puhuu?

Sana ”yltäkylläisyys” kuullostaa tuhlailevan suurelta. Itselleni tulee mieleen mansikanmyyjä, joka täyttää mitan niin täyteen että pari mansikkaa tippuu maahan lintujen syötäväksi, ja heittää silti pussiin pari ylimääräistä. Tai pitopöytä, jossa on niin paljon syötävää ettei lautaselle mahdu millään jokaista sorttia. Tai palkka, jota ei millään ehdi tuhlata vapaapäivinään, jollei tarjoa jotain lähimmäisellekin.

Jos ajatellaan Jeesuksen ajan kalastajia ja puuseppiä – tai 1800-luvun suomalaisia talonpoikia – tai miksei tämän päivän keskivertoihmistä jossain Aasian suurkaupungissa – heille riittäisi kun saisi syödä itsensä kylläiseksi joka päivä. Jos tämän lisäksi olisi edes vähän vapaaa-aikaa, se olisi jo tuhlailevaa yltäkylläisyyttä.

Useimmat suomalaiset eivät nykyään tiedä mitä on todellinen nälkä tai todellinen työnteko. Elämme ”yltäkylläisyydessä”. Siksi onkin nurinkurista, että ihmiset ovat kiireisempiä ja pahantuulisempia kuin vanhona, kovina aikoina. Vaatimustaso on noussut, epämukavan elämän ja epävarmuuden sietokyky laskenut. Mökilläkin pitää olla sähköt ja juokseva vesi ja läppäri tai vähintään kännykkä mukana, ja siellä mukamas downshiftataan ja ollaan yhtä luonnon kanssa.

Minua hirvittää ajatella suomalaisten reaktioita, jos täällä tapahtuisi suuri maanjäristys, joka katkoisi sähkön, veden ja tietoliikenneyhteydet. Ehkä pärjäisimme paljon huonommin kuin vaikkapa irakilaiset tai haitilaiset, jotka ovat tottuneet elämään vaikeuksien keskellä. Näin siitä huolimatta, että meillä olisi sentään järvet täynnä puhdasta vettä ja metsät täynnä marjoja ja sieniä. Useimmat jäisivät kuitenkin kaupunkiin varastelemaan, tappelemaan tai juomaan itsensä hengiltä. Jotkut tekevät niin ilman maanjäristystäkin.

Lähden siitä oletuksesta, että meidän yltäkylläisyytemme ei ole Jeesuksen lupaamaa todellista yltäkylläisyyttä. Kaipaamme parempaa elämää siinä missä Pietari kaipasi parempaa kalansaalista. Meillä vain kaipuu on epämääräisempi, vaikeammin sanoiksi puettava. Ja kuitenkin Jeesus haluaa täyttää myös meidän kaipuumme, niin kuin hän täytti Pietarin verkot.

Kun Pietari sai suuren kalansaaliinsa Jeesuksen ansiosta, hän alkoi katua syntejään. Pietarin todellinen ongelma oli synti, ei kalojen puute. Hän tajusi sen vasta saatuaan sen mitä luuli eniten tarvitsevansa. Mikä saisi meidät tajuamaan, että meillä on periaatteessa kaikki mitä tarvitsemme, ja ainoa todellinen ongelma on sydämessämme? Mikä saisi meidät näkemään, että todellista yltäkylläisyyttä on elää Jumalan armosta joka päivä, kiittäen joka päivä siitä, että olosuhteista riippumatta Jeesuksessa meillä on elämämme kallein aarre?

Erosen hihamerkit, Jeesuksen irtokädet ja muu väärinymmärretty huumori

Tässä linkki Helena Erosen kohuttuun kirjoitukseen, jota tämä artikkeli kommentoi.

Lähes kaikki ihmiset arvostavat huumorintajua. Luulen että useimpien uskovien mielestä huumori on arvokas Jumalan lahja. Kuitenkin kaikilla ihmisillä, vakaumuksesta riippumatta, on myös asioita joille he eivät osaa nauraa. Asioita jotka ovat liian pyhiä. Tai liian pahoja. Tabuja, sanoo kulttuuriantropologi.

Helena Eronen rikkoi blogissaan joidenkin ihmisten tabuja, kun hän satiirinomaisesti ehdotti pakollisia hihamerkkejä ulkomaalaisille, jotta poliisin ei tarvitsisi profiloida heitä esim. ihonvärin perusteella, mikä on laitonta. Jokainen alkuperäisen kirjoituksen lukenut ymmärtää, että ehdotus oli tehty huumorilla. Eri asia on, ketkä osaavat nauraa mukana. Monien suurten lehtien toimittajat eivät osanneet. En jaksa uskoa että kyse olisi toimittajien medialukutaidon puutteesta, pikemminkin kirjoitus osui arkaan paikkaan. Vai oliko liian suuri kiusaus tulkita se tahallaan väärin päästäkseen mustamaalaamaan perussuomalaisia?

Mitä meidän kristittyjen tulisi ajatella tästä?

Olipa Erosen satiiri mielestämme onnistunutta tai ei, se oli selvää satiiria. Katekismus ohjeistaa kahdeksannen käskyn noudattamiseen mm. seuraavasti: ”Jos muut kertovat lähimmäisestämme pahaa, rakkaus vaatii meitä tukemaan ja auttamaan häntä. Toisen mainetta on varjeltava sekä yksityisesti että julkisesti. Julkisuuteen kuuluu oikeuden ja totuuden vaatimus ja siihen liittyvä avoimuus.” Kun näemme median vääristelevän totuutta, siitä vaikeneminen on passiivista kahdeksannen käskyn rikkomista. Siksi haluan puolustaa Helena Erosta, vaikken poliittisesti välttämättä ole hänen kanssaan kovinkaan samoilla linjoilla.

Erosen Blogi nostaa esiin toisenkin kristillis-eettisen kysymyksen: Onko satiiri, tai huumori ylipäätään, hyvä vai paha asia? Onko olemassa huumorin lajeja joista kristityn tulisi pidättäytyä, tai asioita, joista kristitty ei saisi laskea leikkiä? Eronen teki ehkä virhearvion laskiessaan leikkiä arasta aiheesta, mutta tekikö hän kenties myös syntiä? Nämä ovat tärkeitä kysymyksiä; tekisi mieleni sanoa, ei mitään ”leikinlaskun asioita”.

Niille, jotka eivät ole lukeneet Jaakko Heinimäen kirjaa ”Pyhä Nauru”, suosittelen lämpimästi. Kirja nostaa hyvin esiin sen, että terve uskonto ja terve huumori ovat hyvin lähellä toisiaan. Toisaalta, huumorintajuttomuus on ollut kaikkina aikoina leimallista tekopyhille fariseuksille, tiukkapipoisille perinteiden vaalijoille ja uskonnollisten valtarakenteiden puolustajille, joille uskonnon pinta on sisältöä tärkeämpää.

Jeesus ja Paavali olivat satiirikkoja parhaimmasta päästä. Jos Jeesus kirjoittaisi blogia tänä päivänä, iltapäivälehdet repisivät herkullisia otsikoita hänen ehdotuksistaan repiä irti vietteleviä käsiä, heitellä puita mereen ja tunkea kameleita neulansilmiin. Paavalista kanneltaisiin ihmisoikeustuomioistuimeen, kun hän ehdotti täyskuohintaa ”pilalleleikatuille” fariseuksille, joilta puuttui sydämen ympärileikkaus.

Meidänkin aikanamme on paljon uskonnollista farisealaisuutta. Mutta on merkillepantavaa, että nyky-Suomessa sarkastisia ääniä eivät ole ensisijaisesti vaimentamassa uskonnolliset konservatiivit, vaan sekulaari valtamedia. Tai laajemmin, se urbaani pseudohumanistinen blokki,  joka laatii listoja kielletyistä sanoista ja loukkaavista toimintamalleista. Historia on kuitenkin näyttänyt, ettei sensuurilla voida tehdä ihmisestä jalompaa. Päinvastoin, mitä enemmän on kiellettyjä tapoja ilmaista itseään, sitä synkempään yhteiskuntaan olemme menossa.

Mutta saako ihan kaikkea pilkata? Saako muhammedia? Saako Jeesusta? Moni puolusti aikanaan ainakin mielessään tanskalaisen pilapiirtäjän oikeutta tehdä Muhammed-pilapiirroksia, vaikka se muslimeja loukkasikin. Kannattaa miettiä, puolustaisimmeko yhtä innokkaasti Jeesuksesta tehtyjä pilakuvia.

Kristityistähän tehdäänkin paljon pilkkaa, esim. viihdeohjelmissa. Minun mielestäni se on enimmäkseen onnistunutta huumoria. En paheksu sitä jos pappi esitetään tv:ssä tekopyhänä tai torvelona, osaan jopa nauraa mukana. Sellainen huumori ei kohdistu uskon ytimeen, vaan sen tekopyhään ulkokuoreen. Jokaisessa vitsissä on aina totuuden siemen, muuten se ei naurattaisi ketään. Siksi kaikille vitseille kannattaa opetella nauramaan, vaikka ne ensi alkuun tuntuisivat loukkaavilta. Niillä on meille viesti.

Kristinuskon ytimessä on Jeesus, monilla huumorintajun raja kulkee siinä kun häntä ruvetaan pilkkaamaan. Mutta minun mielestäni myös Jeesukseen kohdistuville vitseille on lupa nauraa. On nimittäin lupa asettua niiden asemaan, joilla on Jeesuksesta erilainen kuva kuin meillä, ja nähdä Jeesus heidän näkökulmastaan. Se on jopa suositeltavaa. Silloin on toivoa, että voimme puolestamme auttaa heitä näkemään Jeesuksen meidän näkökulmastamme.

 

 

 

 

Pipliaa purematta ja purtuna – ajatuksia Raamatun kääntämisestä

Meneillään oleva Suomen Pipliaseuran juhlavuosi on pannut minut pohtimaan Raamatun kääntämisen siunauksia ja kiroja.

Kun Raamatun uusi suomennos julkaistiin vuonna 1992, kirjoitin kriittisiä huomioita tuolloin toimittamaani Kansan raamattuseuran opiskelijoiden Kräsähdys-lehteen. Kuuluin siihen tunnustuskuntarajat ylittävään uskovaisten rintamaan, joka uskoi vilpittömästi, että uusi käännös oli tehty ihmisviisauden varassa ja vesitti siksi sen Pyhän Hengen voitelun,  joka vuoden 1938 käännöksessä vuoti kirkkaana kuin Kristallivirta. Edelleen näen että nykyisessä käännöksessä on puutteensa, mutta olen joutunut myöntämään, että rakkauteni vanhaan käännökseen oli enemmän nostalgiaa ja muutoksen pelkoa kuin herkkyyttä Hengen äänelle. Saman huomion ovat tehneet useimmat muut, sillä yhä harvempi arvostelee nykyistä kirkkoraamattua. (Tai sitten olemme kaikki paatuneita luopioita.)

Olen tullut siihen tulokseen, että kaikki ihmiset ovat syvimmältään konservatiivisia. Muutosvastarinta on erityisen vahvaa uskonnollisuudessa – kaikessa uskonnollisuudessa, myös siinä mikä ylpeästi nimetään nuorekkaaksi tai trendikkääksi. Aina ei ole helppoa erottaa, mistä Herran Henki lopulta puskee läpi kaiken sen inhimillisen pikkukivan ja tärkeilevän, josta seurakunta kuin seurakunta enimmäkseen muodostuu.

Miksi Raamattu piti kääntää uudelleen Suomeksi, eikö yksi kerta riitä?

Miksi Raamattua pitäisi selittää, eikö sitä kuulu lukea ”niin kuin on kirjoitettu”?

Näihin kysymyksiin törmään jatkuvasti. Ehkä yllättävää on se, että jyrkimpiä uudistusten vastustajia kirkossamme ovat usein ne jotka ovat käyneet kirkossa viimeksi kummilastensa konfirmaatiopäivänä, jos silloinkaan. Tai ehkä se ei ole yllättävää. Kun nimittäin uskonto kaventuu mielen taustakuvaksi ja pohjavireeksi, sen muuttuminen on uhka, toisin kuin silloin, kun usko on aktiivinen prosessi, joka kasvaa ja muuttuu uskojansa mukana. Minulle ei aina ole selvää, kumpaan ryhmään uskovaiseksi tunnustautuvat kulloinkin kuuluvat. Useimmissa meissä on kai nämä kaksi puolta: muutoksen kaipaaja ja muutoksen vastustaja. Ainakin minussa.

Mutta vastaan kysymyksiin: Raamattu pitää kääntää yhä uudelleen, koska kieli muuttuu, kulttuuri muuttuu ja maailma muuttuu. Raamattua pitää selittää, koska jokainen käännös on likiarvoinen tulkinta alkuperäisestä tekstistä, jonka kaikkia nyansseja on mahdotonta siirtää mihinkään kieleen. On oikeastaan makuasia, kuinka paljon tulkintaa ympätään itse käännökseen ja kuinka paljon jätetään raamattutunnin pitäjän selitettäväksi. Esimerkiksi vanhassa käännöksessä sanonta ”lihan teot” vaati enemmän selitystä kuin nykykäännöksen valmiiksi selitetty, mutta kömpelömpi ”turmeltuneen luontomme aikaansaannokset”. Mutta käytettiinpä kumpaa tahansa käännöstä, sanonnan todellisen merkityksen avautuminen on viime kädessä Jumalan ihme, joka ei riipu yksin kääntäjän avuista.

Raamatun kääntäjät joutuvat kunkin kielen kohdalla eri ongelmien eteen. Joissain kielissä ei esim. ole sanaa ”leipä”, koska sen puhujat syövät vain puuroa. Tällöin on loogista että Jeesus pannaan sanomaan ”Minä olen elämän puuro”, mutta suomen kielessä tuo sanamuoto toisi mieleen lähinnä Mikaelinkirkon ympäristön puuroutuvan liikenteen kuumimman hääsesongin aikaan.

Jotkut käännösongelmat tuovat meidät aivan uskon ytimeen, pohtimaan, mikä on luovuttamatonta, mikä ei. Äskettäin kääntäjien piirissä on kiistelty siitä, onko Jeesukseen viittaava ilmaisu ”Jumalan Poika” korvattavissa sukupuolineutraalilla ilmauksella ilman, että itse asia vesittyy. Asia ei noussut esiin länsimaisessa tasa-arvokeskustelussa, vaan islamilaisen kulttuurin tabuihin liittyen: ajatus Jumalan pojasta loukka muslimia. Jos loukkaus voidaan välttää menettämättä jotain olennaista, se kannattaa välttää. Mutta voidaanko? Aina ei voida, sillä Paavalin sanoin ”sana rististä on hullutus niille, jotka joutuvat kadotukseen”. Tai helvettiin, tai gehennaan – tai Orikedon jätteenpolttouuniin, miten se nyt halutaankin kääntää nykykielelle.

Raamatun kääntämisen tarpeellisuus ei koske vain verbaalista kieltä. Tarvitaan myös uusia tyylilajeja ja uusia julkaisuformaatteja. Esimerkiksi murteille käännetyt jouluevankeliumit eivät korvaa, mutta täydentävät oivasti virallista suomennosta, tuoden esiin erilaisia nyansseja. Ehkä hip hop -sukupolvea puhuttelee enkellaulu stadin slangilla:

”Pointsit Jumalalle korkeuksissa, ja lunkisti landella jengillä ketä se diggaa!”

Lasten Raamattuja on julkaistu jo pitkään, niiden tapa kertoa asioita yksinkertaistaen ja soveltaen on laajasti hyväksytty. Uudempia tyylilajeja ovat aikuisten romaanimuotoon kirjoitettu Raamattu, Manga-sarjakuvaraamattu – tai vaikka aikakauslehtiraamattu. Viimemainittua voi uuden testamentin osalta tilata Pipliaseurasta netin kautta, nimellä ”The Book”. Joku on rakentanut evankeliumien kertomukset legopalikoista, toinen säveltänyt musikaalin tai rockoopperan.

Jokainen uusi innovaatio, joka tähtää Raamatun sanan tuomiseen lähemmäs nykyihmisen arkea, on Raamatun kääntämistä. Uskon, että vain Pyhä Henki voi motivoida ihmisiä tähän työhön. Omaa hengellistä elämäänsä ajatellen useimmat ihmiset ovat tyytyväisiä lapsena oppimiinsa sanoihin ja säveliin, eivätkä kaipaa niihin muutosta. Sen sijaan se, joka ajattelee myös muita, ajattelee koko ajan uudella, tuoreella ja luovalla tavalla.

Kaikkeen kääntämiseen sekoittuu väistämättä kääntäjän omia vääristyneitä mielikuvia ja itsekkäitä pyyteitä. kaikki kääntäminen saa myös aikaan vastustusta joissakin ihmisissä. Silti kannattaa kääntää ja pitää kääntää. Joka kivi pitää kääntää – kunnes viimeinenkin eksynyt lammas on löytynyt.

—-

Allaoleva video kertoo Daavidin ja Goljatin tarinan legopalikoilla ja englanniksi. Idea on tuore ja toteutus hieno. Yksi asia kuitenkin jäi minua askarruttamaan: Goljatin puheeksi on valittu Lontoon työväestön aksentti, Daavid taas puhuu hienostunutta Oxfordin englantia. Lisäksi Daavidilla on vaalea tukka. Tuoreesta ja innovatiivisesta ilmeestään huolimatta tämä video siis osaltaan ylläpitää 1800-luvun brittiläisen luokkayhteiskunnan ja valkoisen imperialismin ihanteita, ehkä tiedostamattaan. Siitä huolimatta Pyhä Henki voi käyttää tätä videota. Ja varmasti käyttääkin.

Naisten päivänä – miesnäkökulma

Naisten päivä 8. 3. on ennen kaikkea tasa-arvon päivä. Naisten päivänä pyritään nostamaan esiin se, etteivät naisten yhtäläiset oikeudet toteudu tämän päivän maailmassa – Suomessakaan, saati köyhemmissä maissa. Esimerkiksi Suomen Lähetysseura on nostanut naisten olojen parantamisen keskeiseksi tavaksi taistella köyhyyttä vastaan. SLS muistuttaa, että naiset omistavat vain 2 % viljelysmaasta, mutta tuottavat suurimman osan maailman ruoasta.

Toisaalta naisten päivänä naiset odottavat miehiltä huomionosoituksia. Tällainen romanttinen lähestymiskulma naisten päivään on omiaan vahvistamaan sukupuolten välisiä perinteisiä roolieroja, ja saattaa olla joidenkin mielestä ristiriidassa feminismin tavoitteiden kanssa. Ainakin jotkut feministit ajattelevat, että naiset eivät tarvitse miehiä ja heidän huomionosoituksiaan, kuka kissan hännän nostaa jollei kissa itse, naisten pitää luottaa itseensä eikä välittää miesten mielipiteistä. Moni komppaa, kun Madonna laulaa ”all on my own, I don’n need anyone at all” – en tarvitse ketään, pärjään yksin. Mutta onko aito feminismi sitä, että naiset omaksuvat miehisen machokulttuurin luoman myytin yksilön kyvystä pärjätä ilman toisten ihmisten tukea? Tuskinpa. Se voi olla tasa-arvoa, mutta se on kylmää miehistä tasa-arvoa, jossa ei ole sijaa erilaisuuden kunnioittamiselle.

Tasa-arvoisia mutta erilaisia

Väitän, että emme voi oppia kunnioittamaan toisia kulttuureja, jos emme ensin opi kunnioittamaan miehen ja naisen välisiä eroja omassa kulttuurissamme. Ne erot eivät ole mihinkään hävinneet, vaikka pikku hiljaa muuttavatkin ilmenemismuotojaan. Erojen kunnioittaminen ei vähennä tasa-arvoa, mutta niiden kieltäminen voi köyhdyttää kulttuuriamme ja ihmiskuvaamme.

Naisten vahvuus on siinä, että he ovat keskimäärin sosiaalisempia, empaattisempia  ja tunne-elämältään monisyisempiä kuin miehet.  Keskivertomiehen vahvuus on yhtäältä fyysisessä voimassa, toisaalta kyvyssä erottaa rationaalinen päätöksenteko ja tunne-elämä toisistaan. Nämä vahvuudet, sekä miesten että naisten, ovat joissain tilanteissa myös heikkouksia. Silloin tarvitaan toisenlaisen ihmisen tukea, puolin ja toisin.

Toki on yksilöllisiä eroja, miehisiä naisia ja naisellisia miehiä. Lisäksi jokaisessa meistä on sekä maskuliininen että feminiininen puolemme. Itse esimerkiksi samastun perinteisessä miehenmallissa vain joihinkin osa-alueisiin. Lätkä, formulat ja autokorjaamot eivät minua innosta, mutta tietokoneet, elektroniikka, matematiikka, ja tieteiskirjallisuus vievät minut helposti sfääreihin, jota naisten on vaikea ymmärtää. Toisaalta olen oppinut arvostamaan itsessäni myös sellaista herkkyyttä, joka kulttuurissamme mielletään feminiiniseksi ominaisuudeksi. En silti ajattele että kaikkien miesten pitäisi puristaa itsestään feminiinistä herkkyyttä, jotta tasa-arvo toteutuisi. Näin ei Luoja tunnu tarkoittaneen.

Raamattu – patriarkaalinen vai radikaalin tasa-arvoinen?

Raamattu ja klassinen kristinusko on nykyään tapana nähdä partiarkaalisena, naisia alistavana juttuna. Feminismin nimissä kristinuskoa ollaan milloin korvaamassa idän uskonnoilla, milloin muuttamassa ”humaanimmaksi” tulkitsemalla Raamattua radikaalisti uudelleen. Tällöin mennään ojasta allikkoon, heitetään lapsi pesuveden mukana. Onhan kristillisessä kulttuurissa paljon sovinismia ja mievaltaa. Mutta kun Raamattua luetaan kulttuuritausta huomioiden, voidaan Jeesuksen ja apostolien sanoissa nähdä radikaalia tasa-arvoajattelua.

Paavali kirjoittaa ”Vaimon ruumis ei ole hänen omassa vallassaan, vaan miehen”. Tässä kohden apostoliveljet nyökyttelevät päätään ja feministit eroavat kirkosta. Molemmilta jää kenties lukematta lauseen jatko: ”samoin ei miehen ruumis ole hänen omassa vallassaan vaan vaimon. ”  Tällaisen lauseen kirjoittaminen 2000 vuotta sitten oli ennenkuulumatonta. Naiset olivat tuolloin joko jumalallisia oraakkeleita (joissain pakanauskonnoissa) tai miesten palvelijoita, mutta tasa-arvosta ei kukaan ollut kuullutkaan. Kuitenkin tasa-arvo on kirjoitettuna luomiskertomukseen: ”Jumalan kuvaksi hän hänet loi, mieheksi ja naiseksi hän loi heidät”. Mies ja nainen ovat yhtä lailla Jumalan kuva. Jeesuksen ajan juutalaiset sitä ymmärtäneet, mutta eivät he ymmärtäneet paljon muutakaan Raamatustaan.

Jeesus värväsi evankelistoiksi samarialaisen naisen Sykarin kaivolla ja Maria Magdalenan haudasta noustuaan. Apostolit tosin olivat miehiä, mutta alkuseurakunnassa naisia arvostettiin, erityisesti leskivaimoja, joista Jeesuksen äiti oli arvostetuin.

Paavali kirjoittaa: ”Yhdentekevää, oletko juutalainen vai kreikkalainen, orja vai vapaa, mies vai nainen, sillä Kristuksessa Jeesuksessa te kaikki olette yksi.” Sen ajan uskonnossa jokainen näistä sanapareista oli yhtä radikaali. Niin radikaali, ettei kristinusko muuttanut kaikkea hetkessä. Orjuutta oli kristittyjen keskuudessa vielä 1800-luvun amerikassa, eikä naisilla ole vieläkään sitä asemaa joka heille kuuluisi. Toivon kuitenkin, etteivät naiset tee miehille sitä, mitä pakanakristityt tekivät juutalaisille: kostivat kaiken syrjinnän takaisin korkoineen. Me nimittäin tarvitsemme toisiamme.

Loppukaneetti: vielä se naispappeus…

Tämän ajan kirkollinen tasa-arvokeskustelu tuntuu kiteytyvän naispappeuteen. Itse en pidä sitä lainkaan tasa-arvokysymyksenä, uskon että naispappeuden vastustajista monet ovat aidosti tasa-arvon kannalla. Kysymys on erilaisista raamattunäkemyksistä. Osin on kysymys siitä, että ollaan puolin ja toisin sokeita omalle yksipuoliselle tavalla valikoida mitä Raamatunkohtia pidetään ”luovuttamattomina”,  mitä tulkitaan ”vapaammin”. Omasta puolestani kannatan naispappeutta raamatuntulkinnallisista syistä, en tasa-arvon takia. Ei kaikista kuitenkaan voi tulla pappeja, koska kaikilla ei ole siihen soveltuvaa luonnetta ja valmiuksia, eikö sekin ole epätasa-arvoa? Pitäisikö tasa-arvon nimissä kuka tahansa halukas vihkiä papiksi?

Jos uskoisimme aidosti, että Jumalalla on jokaista ihmistä varten yksilöllinen tehtävä, eikä mikään niistä ole huonompi kuin toinen, silloin kaikenlaiset valtapoliittiset keskustelut kävisivät turhiksi ja voisimme keskittyä olennaiseen, evankeliumin julistamiseen.

Opeta meille, miten lyhyt on aikamme, että saisimme viisaan sydämen.

Tuo otsikon lause on psalmista 90 (Ps. 90:12), ja on pyörinyt mielessäni viime aikoina.

Kävin muutama päivä sitten erään syntymäpäiväänsä viettävän rouvan luona. Hän oli syntynyt 1920-luvulla, ollut parikymppinen sotien aikana, mennyt keskellä pommituksia naimisiin, nähnyt sen, miten maailma muuttuu. Istuttiin kahvilla ja joku ystävättäristä totesi, että kyllä me vielä sinun satavuotisjuhliasi vietetään. Eihän siihen ole kuin 9 vuotta!

Päivänsankari naurahti ja sanoi puoliksi hymyillen, että niin –
minä olen kyllä vähän tuon Taivaan Isän kanssa keskustellut, että jospa hän ottaisi minut pois ennen sitä.

Sitten keskustelu polveili jonnekin muuanne pitkän elämänhistorian varrelle.

Jäin kuitenkin miettimään noita sanoja. Minä olen vähän Taivaan Isän kanssa keskustellut. Näin hiukan alta kolmekymppisenä noissa sanoissa oli jotakin ravistelevaa. Miltä tuntuisi tiedostaa, että elämässä on aikaa kenties maksimissaan 9 vuotta – ehkä paljon vähemmänkin?

Ihailen sitä rauhaa ja levollisuutta, joka joskus kutoutuu ihmisiin, jotka ovat eläneet jo kauan. Jokin kyky katsoa elämää rävähtämättä silmiin ja tehdä tilinsä sen kanssa selviksi. Tietoisuus siitä, että tästä elämästä irtoaminen ei ole loppu eikä jotain hirvittävää, vaan ennemminkin tervetullut välttämättömyys, portti tästä ajasta eteenpäin.

Joku sanoi jossain, että nuoria ihmisiä riivaa kuolemattomuuden illuusio; usko siihen, että kuolema on jotain, joka ei voi koskettaa minua. Että kuolema on jotain, joka tapahtuu valkeiden seinien sisällä, sairaaloiden huoneissa, poissa näkyvistä. Ja ettei se voi ulottaa kosketustaan itseen, ei vielä, ei täällä. Miltä tuntuisi keskustella Isän kanssa siitä, milloin täältä lähdetään? Tänä vuonna vai seuraavana? Vai kymmenen vuoden päästä?

Ja sitten siinä autolla kotiin ajaessani hätkähdin: en minä ole yhtään toisenlaisessa tilanteessa. Ei elämä vuosista riipu. Jotkut saavat elää 90 vuotta tai enemmänkin. Toiset eivät. Minulla ei ole minkäänlaista etuoikeutta ajatella, että elämää olisi jäljellä vielä kymmeniä vuosia.

Ajatuksessa on jotakin syvästi ravistelevaa ja jotakin syvästi lohdullista. Mielessäni se nimittäin tiivistyy yhteen ainoaan ajatukseen: jonkun kädessä ovat nämä kaikki päivät, enkä itse voi laskea niitä. Ja jos kaikki päivät ovat jonkun käsissä, pitää tämä Joku niistä luvun ja huolen.

 Olen tullut siihen tulokseen, ettei ole muuta sopivaa tapaa elää kuin tämän tiedostaminen. Vasta silloin on mahdollista, etten pudottele näitä päiviä huolimattomasti käsistäni. Vasta silloin on mahdollista että ymmärrän, miten paljon jokaisessa päivässä on annettu. Ja sen kautta ymmärrän, että jokaisella päivällä on syy ja merkitys. Muuten sitä ei olisi annettu.

Jotkut sanovat, että niin kipeää kuin se onkin, sairaus tai muu elämää ravisteleva muutos on ollut yksi tärkeimmistä elämän kokemuksista, sillä se on tehnyt ajasta painavampaa, hyvällä tavalla raskaampaa. Arvokkaampaa. Toivon, että taas tämä tuleva vuosi ja tulevat päivät voisivat olla tämän löytämistä; sen, joka tuo 90-vuotias rouva oli ymmärtänyt.

Että on keskusteltava Isän kanssa jokaisesta tulevasta päivästä,
että voisi saada viisaan sydämen.

***

Kirjoitti Kaisa Vanhala

Syöminen, elämän ja kuoleman kysymys

Kirkkohistorioitsija Maiju Lehmijoki-Gardner Helsingin yliopistosta valottaa mielenkiintoisella tavalla ehtoollisen merkitystä osana ruokakulttuuriin liittyvää ritualistiikkaa laajemmin:

Voiko netin äärellä hiljentyä?

Nettiä selataan nopeasti. Videoiden on oltava lyhyitä, kirjoitusten vielä lyhyempiä, jotta keskiverto netinkäyttäjä edes tarttuu, saati syventyy niihin. Onko tällaisessa hektisessä toimintaympäristössä tilaa Jumalan sanan ääreen hiljentymiselle?

Uskon että on, kun asiaa lähestytään oikealla tavalla. Raamatunlukijain liiton äskettäin julkaisema sivusto latauspaikka.fi on mielestäni merkittävä avaus kohti aitoa, nettipohjaista hartauselämää. Kokonaisuus on mietitty tarkasti, ja meditatiivisella musiikilla on tärkeä funktio.

Mikään nettipalvelu ei korvaa seurakuntayhteyttä, mutta latauspaikka.fi on hieno tapa päivittää perinteinen hartauskirja nettiaikaan. Jotain tällaista me levottomat surffailijat tarvitsemme. Suosittelen!

Olisiko Jeesus antanut lahjoja?

Joulu on virallisesti ohi – Mikaelinkirkostakin kuusi kannettiin ulos perjantaina, loppiaisena. Jotain joulusta on jäänyt kuitenkin mieleeni kellumaan, kenties juuri loppiaisen messun jälkeen. Pohdiskelin samaa kysymystä jo joulun päivinä, ja siinä on vieläkin purtavaa:

Olisiko Jeesus antanut joululahjoja?

Loppiainenhan on sen muistamista, miten itämaan tietäjät tulivat seimen luo kalliita lahjoja mukanaan ja kumarsivat lasta. On ajateltu, että joululahjojen antaminen on jälkikaiku tästä; mitä tietäjät edellä, sitä me perässä.

Muutama päivä ennen joulua eräs ystäväni lisäsi Facebook-sivulleen kuvan. Oikeastaan kaksi eri kuvaa oli liitetty yhteen yhdeksi kuvaksi; vasemmanpuolimmaisessa kaksi naista työnsi supermarketissa täpötäysiä ostoskärryjä, jotka oli ladattu kukkuroilleen paketoituja lahjoja. Toisessa kolme-neljä tummaihoista lasta seisoi jonossa ja katsoi alta kulmain kameraan. Paidatta, kylkiluut esiin paistaen. Kuvien alla oli teksti: Define necessity; ”määrittele välttämättömyys”.

Kyllä kuva minuun kolahti. Määrittele välttämättömyys. Niin minäkin huomaamattani ajattelen joulusta, tai oikeastaan isosta osasta tätä meikäläistä kulutuskulttuuria. Että se on jotenkin välttämätöntä – antaa lahjoja, tehdä joulua, rakentaa itselleen miellyttävää elämää sillä, mitä tarjolla on. Sillä, mitä kaupasta saa ja mihin itsellä on mahdollisuus. On pelottavaa, että voi tuntua välttämättömältä hankkia jotain.

Välttämättömyys. Kun asiaa ajattelee, tuntuu jotenkin karulta, että täällä meilläpäin edes käytetään koko sanaa. Mikä oikeastaan on välttämätöntä? On välttämätöntä saada ruokaa. On välttämätöntä saada juotavaa, puhdasta vettä. On välttämätöntä kyetä välillä nukkumaan. On välttämätöntä saada lämmintä vaatetta, kuivaa sellaista.

Niinhän Maslow’n klassinen tarvehierarkiakin sanoo. Että ihmisellä on

  1. Fysiologiset tarpeita
  2. Turvallisuuden tarpeita
  3. Yhteenkuuluvuuden ja rakkauden tarpeita
  4. Arvonannon tarpeita
  5. Itsensä toteuttamisen tarpeita

…ja vielä nimenomaan tässä järjestyksessä. Ensin on välttämätöntä saada ensimmäiset täytettyä. Sitten siirrytään seuraaviin. Turvallisuuden tarve ei voi täyttyä, jos on aina nälkä tai vilu. Toisaalta yhteenkuuluvuutta ei voi olla, jos ei koskaan koe olevansa turvassa. Toisaalta ei voi kokea olevansa arvostettu, ellei koe rakkautta. Ja jos näitä ei ole, on vaikea niin sanotusti toteuttaa itseään eli etsiä omaa paikkaansa maailmassa.

Se kuva Facebookissa näpäytti minua, suoraan sanottuna melko sokeaa länsimaista hyvätuloista ihmistä (vaikka meidänkin yhden työssäkäyvän ja yhden opiskelijan perhe on virallisilla mittareilla käsittääkseni ”pienituloinen”), jolla on otsaa valittaa elämänsä epäkohdista ja kokea, ettei saa kaikkea välttämätöntä. Määrittele välttämättömyys. Jouduin myöntämään, että minulla on kaikki ehdottoman välttämätön. Ruokaa, suojaa, lämpöä. Monella ei ole. Provosoivalla ja hieman aggressiivisellakin tavalla kuva räjäytti tämän taas esille: on kornia ostella suuret määrät joululahjoja (joista iso osa saattaa olla hyvinkin ei-välttämättömiä hyödykkeitä), kun toisella puolen maapalloa lapset jonottavat suurine silmineen edes yhtä ruoka-annosta. Kyllähän se kornia on. Ei siitä mihinkään pääse.

Siksi minä ja huono omantuntoni olemme tässä pohdiskelleet tuota kysymystä. Olisiko Jeesus antanut joululahjoja? Miten Jumala tähän joululahjahommaan suhtautuu? Jeesuksellehan tuotiin lahjoja. Kultaa, mirhamia. Kalliimmanpuoleisia asioita. Tosin niistä oli varmaankin Joosefille ja Marialle ihan aitoa hyötyä, kun he lähtivät Egyptiin Herodesta pakoon. Ja myöhemminkin Jeesus sai lahjoja; syntinen nainen voiteli hänen päänsä niin kalliilla öljyllä (Mark. 14:3-9), että jotkut paikallaolijoista paheksuivat moista tuhlausta – olisihan pullo voitu myydä ja rahat antaa köyhille!

Täytyy kai kysyä, mikä sitten on lahja. Se on jotain, joka toiselle annetaan vapaasta tahdosta. Sen on tarkoitus tuottaa jotain hyvää; hyvää mieltä, ilahduttaa tai auttaa konkreettisesti. Toinen antaa sen omastaan. Sitä ei tarvitse maksaa eikä palauttaa, se annetaan pysyvästi.

Olen melkoisen varma siitä, että Jeesus ei ostelisi kalliita turhakkeita joulun alla vain siksi, että tämän kulttuurin tottumuksena on haudata toinen toisensa jouluna lahjoihin. Jeesus ei laittaisi rahaa johonkin vain siksi, että niin kuuluu tehdä. Mutta yhtä varma olen siitä, että Jeesus antaisi lahjoja. Niissä vain saattaisi päteä se, mitä Martti Lindqvist kerran sanoi: Parhaat asiat elämässä ovat aina ilmaisia, mutta eivät koskaan halpoja.

Jeesushan lupasi paljon lahjoja. Enemmän oikeastaan kuin sitä edes ymmärtää, ja isompia. Suorastaan röyhkeän kokoisia. Jeesus puhuu sellaisista asioista kuin ilo, rauha, rakkaus, totuus, elämän merkitys, kutsumus, voima, rohkeus. Tätä kaikkea hän lupasi. Ja sanoipa vielä, että ”Totisesti, totisesti: mitä ikinä te pyydätte Isältä minun nimessäni, sen hän antaa teille” (Joh. 16:23). Ja lisäksi Jeesus lupasi sen, ettei omasta hengestään tarvitse huolehtia: ei siitä mitä söisi tai joisi tai mihin pukeutuisi. ”Etsikää ennen kaikkea Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskasta tahtoaan, niin teille annetaan kaikki tämäkin” (Matt. 6:33).

Kun näitä Jeesuksen lupaamia lahjoja Raamatusta etsii ja niitä kohtia lukee, tuntuu isolta, että Jeesus lupaa itse asiassa paljon asioita, jotka eivät ole enää vain välttämättömiä. Voi olla, että joskus kristittykin kokee nälkää, vilua tai väsymystä. Itse asiassa se on melko varmaa, ellei taattua. Jotkut kokevat niitä paljonkin. Mutta hänen elämäänsä kannattelee koko ajan jokin isompi; jokin, joka täyttää syvemmät tarpeet jo silloin, kun päällimmäisissäkin ehkä on puutteita. Jeesuksen lupaukset antavat ihmiselle omanarvontunnon. Merkityksen. Ne puhuvat siitä, että ihminen on rakastettu, arvostettu, ja voi kuulua johonkin. Jumalan perheeseen. Ne puhuvat siitä, että jokaisella on tehtävä ja merkitys – itsensä toteuttamisesta, sanoisi Maslow. Ei Jumala lupaa vain leipää ja vettä, vaan enemmän. Lahjoja, siis. Nämä asiat kai ovat minunlaisilleni länsimaisille ihmisille niin itsestäänselviä, ettei niitä osaa enää pitää lahjoina. Tiedostan yhtäkkiä saaneeni Jumalalta enemmän kuin tajuan. Se, että voin istua tässä ja kirjoittaa tätä tekstiä, on lahjaa. Se, että on mahdollista kokea olevansa turvassa – vaikka elämä paiskoisi, Jumala ei jätä. Sitä sanotaan perusturvaksi.

Määrittele välttämättömyys. Yhtäkkiä olen vakuuttunut siitä, että on välttämätöntä antaa lahjoja. Mutta lahja ei enää tarkoita samaa kuin ennen; ei vain paketoitua pakettia. Lahja on enemmän kuin tavaraa. On välttämätöntä yrittää antaa jollekulle arvostusta, rakkautta, omanarvontuntoa, turvallisuutta. On kertakaikkiaan välttämätöntä yrittää tehdä toisille samaa kuin mitä Jumala tekee. Koska uskon vakaasti, että sen vallan Jumala on ihmisille antanut, kyvyn jakaa siitä hyvästä, mitä he ovat saaneet.

Meillä täällä Suomessa on paljon, enemmän kuin vain välttämätön. Ehkä meidät on laitettu tänne juuri siksi, että hyvä voisi kiertää. Siksi, että Jumalan toive on, että hänen luomansa ihmiset oppisivat rakastamaan. Tiedän tämän kuulostavan kliseeltä, mutta ehkä niin on vain siksi, että väite on ollut totta niin monta kertaa. Meille on paljon annettu, meillä on mahdollisuus antaa paljon.

Ja niinpä se on välttämätöntä, sillä maailmassa on niin paljon heitä, joilla ei ole edes sitä, mikä on välttämätöntä. Apu voi olla suurta tai pientä; pienikin lantti tai muutama euro voi ostaa rokotteen kehitysmaan lapselle tai koulupuvun kouluikäiselle. Tai apu voi olla isoa; sellaisen ihmisen kuuntelemista tässä lähellä, jota ei koskaan kuunnella; yritystä rakastaa sellaista, joka ei ole rakkautta kokenut. Sitä varten täällä kai ollaan.

Tietäjät toivat Jeesukselle parasta, mitä heillä oli. Ymmärtääkseni asetelma on edelleen sama; Kristuksen rakastaminen ja kunnioittaminen on sitä, että hänelle tuo parasta, mitä itsellä on. Se ei kuitenkaan ole kultaa, materiaa tai mirhamia. Tuo oman sydämensä, joka yrittää rakastaa lähimmäistä ei vain sanoissa vaan myös teioissa.

Jeesus olisi antanut lahjoja. Ja antaa edelleen, parempia kuin ymmärrän. Ja siitä syystä minäkin voin, ja se on välttämätöntä.

Newer posts