Category: Pohdintoja (page 1 of 2)

Kolme myyttiä maahanmuutosta ja muslimien invaasiosta

…jos vihamiehelläsi on nälkä, ruoki häntä, jos hänellä on jano, juota häntä, sillä näin tehden sinä kokoat tulisia hiiliä hänen päänsä päälle. Älä anna pahan itseäsi voittaa, vaan voita sinä paha hyvällä. (Room. 12:20-21)

Maailman pakolaisongelma kasvaa. Eurooppaan, myös Suomeen, tulee yhä enemmän turvapaikanhakijoita. Tämä herättää ymmärrettävästi monissa pelkoa ja sitä kautta vastustusta. Siihen on monia syitä. Yksi on huoli islamin leviämisestä. Ajatellaan, että muslimien suhteellisen määrän kasvaessa heidän vaikutusvaltansa lisääntyy ja yhteiskunnan kristillis-länsimainen arvopohja rapautuu. Tilalle uhkaa tulla kaoottinen, korruptoitunut ja vahvemman oikeuteen perustuva yhteiskunta, jollaisia Lähi-idässä olemme tottuneet näkemään. Kun äärimuslimit lisäksi avoimesti yllyttävät Euroopan muslimeja pyhään sotaan, he lyövät vettä härmäläisiin myllyihimme, ja käymme taistoon kuin hakkapeliitat konsanaan.

Mutta peruutetaanpa vähän. Tarkistetaan yksi kerrallaan niitä taustaoletuksia, joihin pelkomme perustuu. Ehkä ne osoittautuvatkin vain myyteiksi.

Myytti 1: ”Maahanmuuttajat ovat muslimeja, jotka haluavat sortaa meitä”

Räikeä yleistys. Vain osa maahanmuuttajista on muslimeja, monet ovat kristittyjä. Lisäksi muslimeista vain osa on varsinaisesti uskonnollisia, ja heistäkin harva edustaa ääri-islamistien kirjaimellista tulkintaa pyhästä sodasta. Yhtä hyvin voitaisiin väittää, että kristityt ovat terroristeja, koska Breivik. Muslimimaahanmuuttajat kaipaavat ennen muuta ruokaa, vaatteita, välittämistä ja hyväksyntää kuten mekin. He tulevat tänne koska on pakko, eivät levittääkseen uskontoaan.

Myytti 2: ”Yhteiskuntamme arvopohja on kristillinen”

Tämä pitää osin paikkansa, mutta vain osin. Vuosisatojen saatossa lainsäädäntöömme on vaikuttanut Raamatun etiikka. Mutta toisaalta maallistumisen myötä kristillinen arvopohja on nopeasti rapautunut kaikissa länsimaissa. Rikollisuus, hilliton nautinnonpalvonta ja häikäilemätön itsekkyys vievät meitä koko ajan kauemmas Raamatun Jumalasta ihan ilman muslimien apua. Oikeastaan muslimit ovat joissain asioissa lähempänä kristillistä moraalia kuin keskivertosuomalaiset. Perheen kunnioitus ja päihteettömyys ovat arvoja, joita meilla aiemmin pidettiin kristillisinä. Onko niistä yhtäkkiä tullut muslimiarvoja?

Myytti 3: ”Muslimien käännytysstategia on tehokkaampi kuin meidän”

Tätä ei ehkä sanota ääneen, se on pikemminkin alitajuinen oletus. Miksi muuten pelkäisimme, että Suomesta tulee muslimivaltio? Meilläkin on uskonto, jonka tarkoitus on tavoittaa kaikki maailman ihmiset. Meilläkin on strategia, joka on luettavissa pyhästä kirjasta. Raamatun käännytysstrategia ei perustu muureihin, aseisiin ja raiskaamiseen, vaan rakkauteen. Se on usein unohdettu, ja voidaan jälleen unohtaa, jollemme etsi neuvoja Raamatusta, vaan luotamme omaan ymmärrykseemme.

Uskommeko että rakkaus voittaa pahan, vai onko se vain tyhjää löpinää?

Jos uskomme, meidän pitäisi olla vain iloisia että tänne tulee toisuskoisia. Tarjoaahan se meille tilaisuuden todistaa heille rakkauden voimasta ja voittaa heidän sielunsa Jeesuksen opetuslapseuteen ja ikuiseen elämään. Siihen meidät on kutsuttu, se on elämämme tarkoitus, jokaisen kristityn. Se on kunniatehtävä.

Kristillinen lähetystyö on siis tullut tänne. Selviytymisstrategiamme avain ei ole muurien rakentamisessa, vaan katseen kääntämisessä lähetyskentille, oppiaksemme siitä kulttuurien kohtaamisesta, jota siellä on harjoiteltu pitkään. Paikoitellen lähetystyö aiheuttaa ristiriitoja ja vainoja – sekin kuuluu kristityn elämän tosiasioihin, jotka pitää hyväksyä. Toisaalla yhteiselo muiden uskontojen kanssa käy sopuisammin. On joka tapauksessa huomionarvoista, että kristittyjen määrä lisääntyy voimakkaasti monilla alueilla Afrikassa ja Aasiassa.

Me kristityt olemme edelleen voittoisa uskonto. Meidän ei kannata häpeillä eikä myydä itseämme halvalla. Mutta ennen kaikkea meidän ei kannata mennä mukaan siihen vieraaseen, mitä vastaan olemme niin pitkään taistelleet: vihaan, kaunaan ja muurien rakentamiseen. Sillä tiellä ei ole voittajia, vain häviäjiä. Voittajia on vain sen rakkauden tiellä, joka sulkee sisäänsä myös vihollisen.

p.s. YLE uutiset on omalta osaltaa todennut vääriksi monia turvapaikanhakijoihin liittyviä myyttejä tässä artikkelissa.

Sanojen takana: Uskonnollinen, uskova vai uskovainen?

Artikkelin linkit aukeavat uuteen välilehteen.

Turun Sanomat uutisoi 18.4.2015 WIN/Gallupin tuoreesta tutkimuksesta, jonka mukaan Suomi kuuluu Euroopan uskonnollisimpiin maihin. Samassa yhteydessä määritellään, että kaikkein eniten ”uskovaisia” on Thaimaassa, peräti 94% kansasta.

Artikkelissa käytetään sanoja uskonnollinen ja uskovainen rinnasteisesti, mikä poikkeaa perinteisestä kielenkäytöstä. Suomalainen kadunkulkija saattaa sanoa, että ”kyllä minä Jumalaan uskon, mutten ole mikään uskovainen”. Nyttemmin kielenkäyttö on kuitenkin hämärtynyt maamme moniarvoistumisen myötä. Ihmiset eivät enää tiedä, mitä usko kenellekin tarkoittaa, vaihtoehtoja on niin monia. Kun pakkaa sekoitetaan vielä eri maissa ja eri kielialueilla tehdyllä tutkimuksella, tuskin pirukaan ottaa selvää mitä sanojen takana alunperin on.

Mutta aina kannattaa yrittää.

buddhalaisuus on erään tulkinnan mukaan ateistinen uskonto

Erityisen uutta on käyttää uskovainen-sanaa idän uskontojen edustajista. Thaimaa on hyvin buddhalainen maa, mutta kristittyjä siellä on vain puoli prosenttia, mikä on yksi maailman alhaisimpia lukuja. Uskovainen-sanan käyttö onkin hyvin harhaanjohtavaa juuri tällaisen maan kohdalla. Sitäpaitsi buddhalaisuus on erään tulkinnan mukaan ateistinen uskonto, joka keskittyy tämänpuoleisen elämän asioihin, ei niinkään ikuiseen pelastukseen. Tässä mielessä sen niputtaminen yhteen kristinuskon kanssa kertoo kovin vähän ihmisten ajattelusta.

Mutta on meillä pohtimista ihan oman kirkkomme sisäistäkin uskoa määritellessä. 1990-luvulla tehtiin laaja tutkimus siitä, kuinka moni suomalainen määritteli itsensä ”uskovaksi” – luku oli noin 45 prosenttia. Helsingin Sanomat julisti näyttävästi, että ”45 prosenttia suomalaisista on uskovaisia”, mikä aiheutti laajaa hämmennystä ja keskustelua ”uskova” ja ”uskovainen” -sanojen erosta. Prosenttiluku olisi kenties ollut hyvin toisenlainen, jos tutkimuksessa olisi käytetty uskovainen-sanaa. Mitäköhän sanaa WIN/Gallupin tutkimuksessa käytettiin? Olisi mielenkiintoista tietää.

”uskovaiselle” usko ei ole vain tunnetila tai valittu mielipide, vaan luovuttamaton osa omaa identiteettiä

Kyse ei ole vain siitä, että toinen sana olisi toista vanhoillisempi. Suomen kielessä vainen-pääte kuvaa yleensä pitkäaikaisempaa ja syvempää identiteettiä kuin pelkkä partisiipin pääte. Näin ajatellen ”uskova” voi olla hetken mielijohteesta ja lyhyen aikaa, mutta ”uskovaiselle” usko ei ole vain tunnetila tai valittu mielipide, vaan luovuttamaton osa omaa identiteettiä. Toisaalta uskovainen-sanaa karttavat monet sellaiset, jotka vierastavat kaduilla julistamista, karismaattista tunteilua tai voimakkaita moraalisia kannanottoja. He eivät halua leimautua fanaatikoiksi, mutta saattavat silti kokea uskon syvästi ja omakohtaisesti.

Yllä mainittua eroa ei voida jäljittää muihin kieliin. Sen sijaan uskonnon ja uskon välinen ero tehdään myös muissa protestanttisen Euroopan kielissä (esim. engl. religion ja faith). Silloin kun nämä asetetaan vastakkain, uskonnolla tarkoitetaan muodollista uskonnon harjoittamista, uskolla taas sisäistä Jumala-suhdetta. Eroa korostavat yleensä ne, jotka ottavat etäisyyttä ulkokultaisiksi koettuihin muotomenoihin, kuten esim. tässä mielipidekirjoituksessa.

”uskonto” mukautui natsismiin, mutta ”usko” vastusti sitä aina marttyyrikuolemaan saakka.

Uskonnon ja uskon käsitteiden kontrastoiminen juontaa juurensa 1900-luvun alun saksalaiseen teologiaan, erityisesti Karl Barthiin ja Dietrich Bonhoefferiin. Paperinkuivalle liberaaliteologialle ja nationalistiselle peruskirkollisuudelle syntyi hursas vastareaktio. Tämä uudistusliike koeteltiin Hitlerin valtakaudella, mikä jyrkensi vastakkainasettelua: ”uskonto” mukautui natsismiin, mutta ”usko” vastusti sitä aina marttyyrikuolemaan saakka.

Uskonnon syvä- ja pintatason vastakkainasettelu juontaa juurensa kauemmaskin, 1800-luvulle Sören Kierkegaardin ajatteluun sekä 1700-luvun pietismiin. Näissä oli uutta aiempaan nähden yksilön Jumala-suhteen korostaminen kristillisen yhteisön kustannuksella. Asia linkittyy siis laajemmin länsimaisen individualismin nousuun. On ehkä paradoksi, että elävän, henkilökohtaisen uskon korostaminen ja uskonnollisten rakenteiden väheksyminen on edesauttanut kirkojen valta-aseman asteittaista murtumista, länsimaiden moniarvoistumista ja kristinuskon marginalisoitumista.

Mitä me tätä ajattelemme?

Kuka on aito kristitty tänään: ihmisten orjuudesta vapaa individualisti-uskovainen – vai se, joka luo uusyhteisöllisyyttä lähimmäisenrakkauden toteuttamiseksi? Kumpi vaatii enemmän vastavirtaan uimista?

Entä kuka meistä on se tyhjä uskonnollinen kuori: se, jolle yhteinen jumalanpalvelus on itsestään selvä säännöllinen rutiini, vai se, joka on vapaa muotomenoista ja tyytyy uskomaan itsekseen, kaksin Jumalan kanssa?

Yksiselitteisiä vastauksia ei ole, ja sanat ovat aina likiarvoja. Lahjomaton Jumala näkee kuitenkin sydämeen.

Sanojen takana: ”avioliitto”, ”lähetys” – kyllä vai ei?

”Jumala voi todistaa, etten sano teille sekä ’kyllä’ että ’ei’.” (2 Kor 1:18)

Sanojen merkitys muuttuu jatkuvasti. Tämä aiheuttaa väärinkäsityksiä, ennakkoluuloja ja paljon tarpeetonta kärsimystä. Sanojen uusien merkityksien pohtiminen on tärkeää. Joka haluaa ymmärtää, haluaa nähdä sanojen taakse. Se on rauhantyötä.

Kirkossa keskustellaan erityisesti kahdesta sanasta, jotka ovat muuttaneet tai muuttamassa merkitystään. Nämä sanat ovat ”avioliitto” ja ”lähetys”. Nämä ovat sikäli mielenkiintoisia termejä, että ne molemmat ovat vahvasti kristillistä arvomaailmaa kuvaavia, mutta eivät kuitenkaan esiinny Raamatussa. Siksipä niiden merkitys on avoin erilaisille tulkinnoille raamattunäkemyksestä riippumatta.

Continue reading

Pieni suuri Rooma – välähdyksiä matkalta

Jeesus seurasi joka askeltamme myös Roomassa. Liekö hän ollut tämä kirkaskasvoinen mies Campo dei Fiorilla?

Olin tammikuun toisella viikolla vaimoni Katjan kanssa 20-vuotishäämatkalla Roomassa. Kyseessä oli molempien ensimmäinen käynti ikuisessa kaupungissa. Rooma ei pettänyt odotuksia, vaan oli jopa kiehtovampi kuin osasimme odottaa. Kiehtovuus syntyi pitkälti ristiriidoista: Roomassa oli suurta ja pientä, tyylikästä ja rähjäistä, vanhaa ja vielä vanhempaa, kaikkea iloisesti sekaisin.

Katuverkko oli kaottisuudessaan lumoava eikä pohjoismainen arkijärki pätenyt liikenteessä. Useimmat autokadut olivat yksisuuntaisia, ja suunta saattoi vaihtua kesken kaiken. Autot säikäyttivät pikkukujilla ja pysäköivät jopa poikittain suojateille. Pienissä risteyksissä oli täysin tarpeettomia liikennevaloja, mutta suurissa solmukohdissa sellaiset puuttuivat kokonaan. Kadut piti ylittää uhkarohkeasti autoja uhmaten tai kirjakaupoiksi muutettuja tunneleita pitkin, jos ne sattuivat olemaan auki. Pikkukujilla suuntavaisto katosi kokeneeltakin kartanlukijalta yhä uudestaan.

Aikanaan kirkoksi muutettu 2000 vuotta vanha pakanatemppeli Pantheon rikkoi pittoreskin kaupunkikuvan kylmän ylväällä olemuksellaan herättäen ristiriitaisia tunteita. Forum Romanumin laajojen raunioiden kokonaisuuden taas särki Capitoliumin kupeessa kohoava Viktor Emmanuel II:n noin sata vuotta sitten pystyttämä suuruudenhullu muistomerkki, jota paikalliset kutsuvat pilkallisesti kirjoituskoneeksi. Vatikaani taas erottui muusta kaupungista selvästi steriilimpänä ja suureellisempana – hienona, mutta vähemmän kotoisana.

Eniten ajatuksia herättivät kuitenkin monet kirkot. Niitä oli joka kadunkulmassa; näkemistämme useista kymmenistä kävimme sisällä seitsemässätoista. Seimiasetelmiin oli panostettu paljon, lähes kaikissa oli solisevaa vettä, joissakin liikkuvia osia tai välkkyviä tähtitaivaita. Turkuhallin kokoinen Pietarinkirkko, jonka torniin kiipesimme kaikki 55o porrasta, oli tietysti ainutlaatuisuudessaan näkemisen arvoinen. Suurimman vaikutuksen teki kuitenkin kaikkein pienin rukoushuone jossa kävimme. Tuota hotellimme lähellä ollutta pyhättöä emme löytäneet mistään kartoista tai oppaista. Italiankielinen Wikipedia tiesi kertoa, että se oli nimeltään La chiesa del Santissimo Sacramento, Pyhän sakramentin kirkko.

Sinne ei kiivetty portaita, vaan astuttiin suoraan jalkakäytävältä. Vain tässä kirkossa ovi avautui suoraan keskikäytävälle. Ovi oli viileästä säästä huolimatta auki ja klassinen musiikki soi taustalla. Barokkimuotoja pehmentämään oli viritetty värikkäitä nauhoja, jotka laskeutuivat säteittäin sisäkaton korkeimmasta kohdasta kohti nurkkia. Meidän lisäksemme yhtään turistia ei näkynyt, yksittäinen nainen rukoili penkissä ääneen itsekseen. Kaksi paikallista lasta juoksi kirkkoon kuin kotilatoon; he katselivat kummisaan meitä, kahta penkissä istuvaa ulkomaalaista, ja poistuivat sitten ulkona odottavan äitinsä luo.

Pois lähtiessämme palasin takaisin ja pudotin rahan keräyslippaaseen. Tämän kirkon ylläpitoon osallistun mielelläni, tahdon sen olevan jatkossakin auki. Se edustaa jotain mitä toivon kirkon kaikkialla olevan: matalan kynnyksen paikka, joka kutsuu rukoilemaan arjen keskellä.

Meillä Suomessa ei ole kirkkoja joka kulmassa, mutta sydämemme ja kotimme voimme koristella kauniisti ja pitää matalan kynnyksen paikkoina, joita on helppo lähestyä sellaisena kuin on. Siihen meidät on kutsuttu.

.

 

 

 

 

Kahden valtakunnan kurimuksessa

Yhteiskunta kuuluu Jumalan asettamaan elämänjärjestykseen, joka suojelee ja palvelee ihmiselämää. Maallinen esivalta saattaa kuitenkin irtaantua Jumalasta. Silloin syntyy tilanteita, jolloin se toimii Jumalan tahtoa vastaan loukkaamalla ihmisarvoa tai estämällä evankeliumin vapautta. Tällöin kristittyjen pitää sekä yksilöinä että yhteisönä seurata Jumalan sanaan sidotun omantunnon ääntä.

(24. sunnuntai helluntaista, Suomen ev.-lut. kirkon kirkkokäsikirja II, hyväksytty joulukuussa 1999)

Kaikilla meillä on varmasti tullut eteen tilanteita, joissa joudumme miettimään, rohkenemmeko toimia vastoin yleistä mielipidettä tai normia, porukan painetta tai joskus jopa lakia, jos nämä ovat Jumalan sanan vastaisia. Apostolien teoissa kerrotaan tilanne, jossa viranomaiset kielsivät apostoleja saarnaamasta Jeesuksesta. Silloin apostoli Pietari ja muut apostolit sanoivat: ’Enemmän tulee totella Jumalaa kuin ihmisiä.’ (Ap.t. 5:29). He jatkoivat työtään kielloista huolimatta.

(sisäministeri Päivi Räsäsen puhe Kansanlähetyspäivillä heinäkuussa 2013)

Ylläolevista teksteistä vain Päivi Räsäsen puhe aiheutti mediakohun ja kirkosta eroamisia. Edellistä sitaattia luetaan kirkonmenojen johdantosanoissa joka syksy ilman suurempaa polemiikkia. Mistä tämä johtuu, jääköön itse kunkin tutkiteltavaksi.

Tekstien esiin nostama asia on tärkeämpi kuin ehkä ymmärrämme, ja sillä on enemmän käytännön sovellutuksia kuin tulemme ajatelleeksi.

Yhteiskunnan ja kristinuskon yhteentörmäys ei ole vain – eikä edes ensisijassa – etiikan piiriin kuuluva kysymys. Suurimmat jännitteet liittyvät kristittyjen vapauteen julistaa evankeliumia Jeesuksesta. Sanoma on julkinen ja kuuluu kaikille; tämän asian kanssa kirkko ei voi tehdä kompromissia laiminlyömättä Jeesuksen nimenomaista käskyä.

Monessa maassa kirkko tekee perustyötään joko lain, yleisen mielipiteen tai molempien vastaisesti. Miljoonat kristityt ovat päivittäin hengenvaarassa uskonsa tähden. Suomalaiset kristityt ja kirkon lähetysjärjestöt eivät tyydy tukemaan heitä vain rukouksin ja poliittisen painostuksen kautta, vaan turvautuvat myös keinoihin, jotka kohdemaassa ovat laittomia: Raamattuja salakuljetetaan: kristillistä tv-ohjelmaa lähetetään rajojen yli: suomalaiset lähetystyöntekijät toimivat peitetyön varjolla, koska kristilliseen työhön ei anneta viisumia.

Jos oman lain kunnioittamista pidetään kunnia-asiana, mutta samalla rikotaan suruttomasti muiden maiden lakeja, on se imperialistista ja tekopyhää. On rehellisempää sanoa suoraan, että tarpeen tullen saatamme rikkoa myös Suomen lakia, jos uskomme sitä vaatii. Milloin tällainen tilanne syntyy, onkin toinen kysymys. Toistaiseksi ainakin minä olen saanut julistaa evankeliumia ja puolustaa uskoani vapaasti, ovella ei ole näkynyt poliiseja.

Maallinen ja hengellinen valta ja yleinen mielipide

Aina ei ole selvää mikä on maallista, mikä hengellistä valtaa. Monessa muslimimaassa nämä kietoutuvat yhteen, samoin Jeesuksen ajan israelissa. Meilläkin on nähtävissä huolestuttava kehityssuunta: kirkolliset päättäjät vetoavat yhä useammin maalliseen lakiin tai muodolliseen asemaansa auktoriteettinsa pönkittämiseksi, sen sijaan, että vetoaisivat Raamattuun.

Yleisen mielipiteen suhde lakiin on myös liukuva ja monitulkintainen. Apostolien tekojen neljännessä luvussa uskonolliset johtajat olisivat halunneet rangaista kristittyjä, mutta jättivät sen tekemättä yleisen mielipiteen pelossa, joka tuntui olevan kristittyjen puolella. Historia on täynnä esimerkkejä siitä, että lakeja tulkitaan uudelleen tai muutetaan yleisen mielipiteen muuttuessa. Maalliseen lakiin sitoutuminen ei siksi ole sellaista turvallista kalliolla seisomista kuin suomalaiset tuntuvat usein ajattelevan. Kristitty ei voi sydämessään sitoutua varauksetta johonkin sellaiseen, mikä muuttuu koko ajan.

Jumala on aina sama – ja tämä seikka riittää asettamaan hänet kaiken muuttuvan yläpuolelle.

Me elämme kuitenkin maailmassa, joka muuttuu. Me itse muutumme. Monet pysyvinä pitävämme asiat saattavat osoittautua hyvinkin aikasidonnaisiksi – tämä koskee myös uskonnollisia tapoja, raamatuntulkintoja ja esim. kirkon ja valtion suhteita. Kirkkohistorian tutkiminen auttaa näkemään, että muutokset ovat ennenkin olleet suuria ja yllättäviä.

Uskon ympärille on kerääntynyt monenlaista pysyvän tuntuista, mutta ydin on lopulta kovin pieni; kuin sinapinsiemen, kuin ahdas portti. Jeesus on sovittanut meidän syntimme ja avannut tien Jumalan yhteyteen. Tämän yhden asian varassa kirkko seisoo tai kaatuu – ja kyllä se seisoo. Jumala on pitänyt sen pystyssä läpi suurempienkin myrskyjen kuin nyt näkemämme ja kokemamme.

p.s. Suosittelen lukemaan Päivi Räsäsen koko puheen. Se sisältää paljon muutakin painavaa ja hyvin jäsenneltyä asiaa kuin tässä esille tullut näkökohta.

p.p.s . Lue myös artikkeli ja keskustelua piispa Jari Jolkkosen avajaissaarnasta kirkolliskokouksessa: ”Kristittyjen kiusauksena väärä maailmaan mukautuminen”

Linkit aukeavat uuteen välilehteen.

 

 

 

Homoseksuaalisuus ja lähetystyö: lähetyspapin puheenvuoro

Linkki: Suomen lähetysseuran siunaa läheteiksi parisuhteensa rekisteröineen parin

Pakko todeta heti alkuun, että tämän homoteeman ruotiminen alkaa minua henkilökohtaisesti kyllästyttää. Me heterot alamme olla laiminlyöty enemmistö kirkossamme. Miksei kukaan pohdi esim. sitä, miksi puolet kirkkoon kuuluvistakin heteropareista menee naimisiin maistraatissa, jos sielläkään? Tämän tulisi olla kirkolle paljon isompi kysymys kuin homoliittojen status Suomessa.

Mutta lähetyspapin ominaisuudessa koen velvollisuudekseni ottaa kantaa siihen, että SLS siunaa lähetystyöhön samaa sukupuolta olevan pariskunnan. Tämä asia on hämmentänyt laajasti lähetystyön tukijoita maassamme. Mitä meidän tulisi ajatella homoseksuaaleista lähetystyöntekijöistä?

Kristillisen työn lähtökohdan tulisi tietenkin olla uskollisuus Raamatulle. Olen tietoinen siitä, että se on hyvin tulkinnanvarainen asia. Jokainen meistä valikoi Raamatusta tietyt kohdat, joita pitää ajattomina totuuksina. Itse hyväksyn sekä verilättyjen syömisen että naispappeuden, vaikka apostolit eivät varmuudella olisi hyväksyneet kumpaakaan. Homoseksuaalisuus on mielestäni monestakin syystä eri asia. Raamatullisuus-argumentointi on kuitenkin nykyisessä keskusteluilmapiirissä tuuleen huutamista. Siksi otan toisen lähestymistavan.

Lähetystyön harvenevasta tukijoukosta suurin osa on pitkän linjan seurakunta-aktiiveja, joiden käsitykset kristillisistä arvoista ovat muotoutuneet silloin kun lähetyskipinä syttyi sydämeen kymmeniä vuosia sitten. Se, että nämä ihmiset ylipäätään tukevat lähetystyötä, on uskollisuutta sille, mihin kerran on sitouduttu. Monen ihmisen kohdalla ei voida erottaa toisistaan sitoutumista perinteiseen kristilliseen seksuaalimoraaliin ja sitoutumista lähetystyön tukemiseen: molemmat ovat osa kokonaisvaltaista kristillistä kutsumusta. Suomen lähetysseuran nykyinen linja pakottaa heidät kysymään itseltään, onko heidän tukemansa järjestö enää viemässä eteenpäin samaa evankeliumia, joka on heidän elämänsä perusta ja kasvupohja.

Onkohan SLS miettinyt loppuun asti, ketä he edustavat ja mitä heidän linjauksensa saa aikaan? Toki tarvitaan uusia sukupolvia, jotka ottavat vastuuta lähetystyöstä. Heidän kalastelunsa ei voi kuitenkaan tapahtua perinteisen lähetysväen kustannuksella.

Homoseksuaalien siunaamista lähetystyöhön on perusteltu syrjimättömyydellä. Suomen laki tosiaankin kieltää syrjimästä ketään sukupuolisen suuntautumisen perusteella. Silti laki ei vaadi esim Roomalaiskatolista kirkkoa vihkimään naisia papeiksi. Heillä on selkeä linja, joten naiset eivät edes hakeudu siunattavaksi. Ja jos hakeutuisivat, veikkaanpa että Paavin sana painaisi enemmän kuin maallinen laki. – Uskonnollinen työ on aina tiettyihin arvoihin sitoutumista ja toisten arvojen hylkäämistä. Lähetysjärjestön tulisi kirjoittaa auki nämä arvot niin selvästi, että ei edes tulisi tilanteita, jossa ne joutuvat koetukselle. Se olisi reilua myös työn tukijoita kohtaan, jotta he tietävät, mihin sitoutuvat.

Vaikka en siis hyväksy homoseksuaalien siunaamista lähetystyöhön, on samaan hengenvetoon sanottava, että tuen edelleen SLS:n tekemää työtä sekä viran puolesta että yksityishenkilönä. Olisi väärin, jos pyyteetöntä työtä tekevät ja todellista apua tarvitsevat joutuisivat sijaiskärjijöiksi tässä kirkkopoliittisessa kysymyksessä. Tällaista vääryyttä on harjoitettu niissä seurakunnissa, joissa lähetysmäärärahoja on evätty homokielteisiltä lähetysjärjestöiltä. Itse en halua sortua samaan.

Tukekaa siis edelleen Suomen Lähetysseuraa, se tekee paljon hyvää työtä, joka jatkuu niin kuin ennenkin. Älkääkä missään nimessä erotko kirkosta, ei niin kauan kuin kirkossa saa julistaa evankeliumia Jeesuksesta. Olkaa kuitenkin hereillä, kun kirkko ja kristilliset järjestöt muuttavat profiiliaan. Ottakaa kantaa, tietäkää missä mennään.

Jumalan työ tässä maailmassa on aina vajavaisten ja syntisten ihmisten tekemää. Herra on valinnut meidät välikappaleikseen tällaisina. Jumalan valtakunta on annettu meille armosta lahjaksi, yksin Jeesuksen sovitustyön perusteella. Siksi eettiset kysymykset ovat kuitenkin toissijaisia siihen nähden, että ihmiset pelastuvat iankaikkiseen elämään. Kaiken kristillisen työn perimmäinen tavoite tulisi olla vain ja ainoastaan se, että mahdollisimman moni pelastuu ja pääsee taivaaseen. Tämän ei saa antaa milloinkaan hämärtyä. Niinpä myös tämän homokysymyksen ydin tulisi olla: miten samaa sukupuolta olevan parin mukanaolo lähetystyössä vaikuttaa ihmisten kykyyn ja haluun ottaa evankeliumi vastaan?

Paljonko saat palkkaa? Mihin käytät sen?

Otsikon kysymyksiin ei Suomessa ole tapana vastata. Tulotaso ja rahankäyttö ovat yksityisasioita, joista ei kuulu puhua. Toisaalta juorulehdistö repostelee julkkisten tuloeroilla. Suomalaisten suhteessa rahaan pätee sama tekopyhyys kuin suhteessa seksiin: julkkisten elämää tirkistellään, mutta itse pidetään tiukasti verhot edessä.

Presidentti Sauli Niinistön päätös alentaa palkkiotaan herätti tervetulleen keskustelun tuloeroista, mutta keskustelu ei sinällään tuonut mitään uutta – ei ennen kuin piispa Irja Askola käänsi keskustelun jälkimmäiseen kysymykseen: miten käytän palkkani? Askola vetää oikeudenmukaisuuskeskustelussa esiin uuden kortin:

Minulla on vapaa tahto päättää, mihin käytän palkkani lisäarvoa. Kirkkomme tarjoaa minullekin monta mahdollisuutta edistää oikeudenmukaisuutta ja tarjota turvaa. Iloitsen näistä mahdollisuuksista ja käytän niitä mieluusti. (Irja Askola)

Askola on oikeassa sanoessaan, ettei taloudellinen oikeudenmukaisuus ei voi toteutua vain järjestelmän kautta, tasaamalla palkkoja. Jokaisella palkansaajalla on myös henkilökohtainen vastuu siitä, miten palkkansa käyttää.

Raamattu kehottaa tyytymään siihen, että on elatus ja vaatteet. On toki tulkinnanvaraista, mitä kaikkea tähän sisältyy, mutta moni suomalainen tietää sisimässään, että meillä on paljon muutakin. Se osa tuloistamme, mikä menee perustarpeidemme yli, meidän tulisi käyttää oikeudenmukaisuuden edistämiseen. Jos en sitä tee, on palkkani liian suuri. Toisaalta suurikaan palkka ei ole liian suuri jos sen saaja käyttää tulonsa Jumalan mielen mukaan.

Ehkä palkkakeskustelussa olisi vähemmän ensimmäisen kiven heittäjiä, jos panisimme ensin oman rahankäyttömme kuntoon, ennen kuin alamme puhua oikeudenmukaisuudesta.

Sinällään olen sitä mieltä, että tuloeroja tarvitaan. Yhteiskunta ei toimi ilman niitä. Esimiestehtäviin motivoituu usein vain se, joka saa edes hiukan parempaa palkkaa kuin hänen alaisensa. Koska esimiestehtävät rakentuvat pitkäksi hierarkiaksi, tuloerot kumuloituvat väistämättä melko suuriksi. Presidentin ei pidäkään saada samaa palkkaa kuin tavallisen palkansaajan. Sen sijaan samalla hierarkiatasolla olevien palkkoja voi ja tulee verrata, niiden erot kertovat koulutuksen ja työn vaativuuden ohella ammattien arvostuksesta tai sen puutteesta.

On helppo yhtyä Askolan näkemykseen, että sairaanhoitajan tai kirkon suntion tulisi saada nykyistä parempaa palkkaa jo pelkästään ammatin arvostuksen nostamisen takia. Mutta nouseeko ammatin arvostus palkkoja nostamalla, vai nouseeko palkka kun arvostus nousee?

Entä mitä muita keinoja eri ammattiryhmien arvostamiseen on kuin palkkojen nosto? Tätäkin kysymystä olisi tärkeä pohtia aikana, jolloin raha on tiukassa. Vanha totuus kun on, että kaikkea ei voi mitata rahassa.

Linkki Kotimaan artikkeliin (aukeaa eri välilehteen)

Joulurauha vai maailmanloppu?

Tuleeko jouluna rauha? Vai tuleeko pian (21.12.) maailmaloppu, kuten mayakalenteri ennustaa?

En oikeastaan kauheasti ihmettelisi vaikka tulisikin. Jotenkin tuntuu että vuosi vuodelta rauhan sanoma on yhä räikeämmässä ristiriidassa sen maailman kanssa jossa elämme.

Newtownin kouluammuskelu toi pahan särön monen lapsen – ja aikuisen – perusturvallisuuteen. Samalla tiedän, jos uskallan katsoa, että Newtownin murhanäytelmä on vain pisara meressä. On monia muita murhenäytelmiä, pieniä ja suuria tragedioita, jotka saavat ihmiset kysymään: onko rauhaa ja turvallisuutta – vai onko vain synkkä lopun odotus?

Synkissä mietteissäni olen pysähtynyt erään vähemmän tunnetun joululaulun äärelle, jonka nimi on ”Lullaby To An Anxious Child” – hätääntyneen lapsen kehtolaulu. Se piirtää mieleeni Marian ja Lapsen, jotka ovat kaikkea muuta kuin rauhallisia. Se näyttää jokaisen äidin tuskan, joka tietää, että hänen tehtävänsä on suojella lasta, ja samalla, että hän ei siihen pysty. Maailma on liian vaarallinen. Haluaisimme antaa lapsillemme paremman maailman. 

Jokaisessa pienessä lapsessa voimme nähdä Kristuksen kasvot. Jokaisen lapsen kirkas katse on Kristuksen kaikkinäkevä tuomio, kun hän panee meidät tilille siitä, millaisen maailman olemme rakentaneet. 

Mutta Lapsen katseessa ei ole vain maailmanloppu. Siellä on myös rauha. Siellä on myös toivo. Siellä on Jumalan rakkaus, joka on tullut – tähän maailmaan, pimeyden keskelle.

 

Katso ja kuuntele laulu Youtubessa

 Laulun sanojen suomennos (J.P.):

Hys lapsi – anna äidin nukkua yöhön kunnes nousemme

Hys lapsi – anna minun pyyhkiä silmissäsi kiiltelevät kyynelet

Hys lapsi – En jätä sinua, ylitän kanssasi huokausten sillan

Hys lapsi – En voi välttyä näkemästä silmissäsi syytöstä

Maailma on nyt murtunut, kaikki surevat

Viisaat miehet painavat päänsä

Hys lapsi – anna äidin nukkua yöhön kunnes nousemme

Hys lapsi – Kaiken voiman, jota tarvitsen taisteluun, löydän silmistäsi,

Silmistäsi

 

(Tämä artikkeli on Klassikon koulun päivänavaus torstaina 20.12.2012 kello 8:15)

Joulun suuri kysymys: Onko Jeesus ihminen myös navan alapuolelta?

Kaikkihan me tunnemme Joulun sanoman: Jumala syntyi ihmiseksi. Vai tunnemmeko? Ymmärrämmekö mitä se todella tarkoittaa?

Yksi Jeesukseen liittyvä muotiteema nosti päätään, kun löytyi vanha koptinkielinen tekstifragmentti, joka näyttäisi vihjaavan että Jeesus oli naimisissa. Teksti sinänsä kertoo parhaimmillaakin vain sen, että joskus on ollut ihmisiä jotka ovat uskoneet Jeesuksen olleen naimisissa. Ehkä. Sen herättämä kysymys on kuitenkin mielenkiintoinen: onko mahdollista, että Jeesus oli naimisissa? Mielenkiintoisia ovat myös monensuuntaiset voimakkaat reaktiot tällaisen mahdollisuuden väläyttämiseen. Mistä ne kertovat?

Oma näkemyksen on, ettei kysymys Jeesuksen aviosäädystä ole kristinuskon kannalta sen enempää turha, mielenkiinnoton kuin vaarallinenkaan. Kysyjän motiivina saattaa kyllä olla halu horjuttaa traditionaalista kristinoppia, mutta kristittyjen on uskallettava vastata kysymykseen asiallisesti, perusteellisesti ja ennakkoluulottomasti.

Jeesuksen avioliittoa ei Raamatussa mainita. Sen sijaan Jeesuksesta puhutaan taivaallisena sulhasena ”Karitsan häissä”, joiden morsian on seurakunta:

”Sentähden mies luopukoon isästänsä ja äidistänsä ja liittyköön vaimoonsa, ja ne kaksi tulevat yhdeksi lihaksi.”  Tämä salaisuus on suuri; minä tarkoitan Kristusta ja seurakuntaa. (Efesolaiskirje 5:31-32)

Tämä ei kuitenkaan vielä sulje pois mahdollisuutta Jeesusken maanpäällisestä avioliitosta, sillä saman logiikan mukaan kaikkien kristittyjen pitäisi elää selibaatissa, jotta seurakunta voisi olla koskematon morsian Karitsan häissä. Jos siis me voimme mennä naimisiin, miksei Jeesuskin olisi voinut?

Mutta olisihan Jeesuksen vaimo mainittu, jos sellainen olisi. Vai olisiko? Pietarinkaan vaimoa ei mainittu, mutta tiedämme että hänellä oli anoppi – siis myös vaimo. Juutalaisten keskuudessa avioitumista pidettiin tuolloin niin itsestäänselvänä, ettei sitä välttämättä mainittu.

Jos siis Raamatun ei asiaa suoraan kerro, seuraava kysymys on, miten Jeesuksen mahdollinen avioliitto sopisi yhteen kristillisen opin kanssa.

Moni on sitä mieltä, että ei lainkaan. Kuitenkin kristinopin ydin on, että Jumala tuli ihmiseksi, meidän kaltaiseksemme. Luomiskertomuksen mukaan taas ihminen luotiin seksuaaliseksi olennoksi. Raamatussa seksuaalisuus on lähtökohtaisesti myönteinen asia, ja avioliitto on keskeinen osa kristillistä ihmiskuvaa.

Voimakas tarve torjua Jeesuksen mahdollinen avioliitto saattaa kertoa siitä, että kristillinen teologia on etääntynyt juutalaisesta ihmiskäsityksestä. Tilalle on huomaamatta tullut antiikin dualismi, jossa ihmisen aineellinen puoli, erityisesti seksuaalisuus, nähdään saastaisena ja jumalattomana, ja selibaatti jumalallisena. Tällaista ihmiskuvaa on kovin vaikea perustella Raamatulla.

Toisaalta kirkkomme on nykyään hyvin perhemyönteinen ja korostaa seksuaalista nautintoa Jumalan lahjana, mikä olisi vielä sata vuotta sitten käsitetty jumalanpilkaksi. Tämä muutos on ollut tervetullutta paluuta raamatullisempaan ihmiskuvaan. Siksi on teologisesti kovin epäloogista samanaikaisesti torjua kategorisesti Jeesuksen seksuaalisuus.

Perinteisesti kirkossa on torjuttu paitsi Jeesuksen, myös hänen äitinsä Marian seksuaalisuus.

Ortodoksit ja katolilaiset opettavat, että Maria on ikuinen neitsyt, mitä pidetään jonkinlaisena pyhyyden merkkinä. Mielestäni tämä on kaksinkertainen virhe. Ensinnäkään neitsyys ei ole pyhyyden merkki ja toisekseen Maria ei ollut pyhä, vaan syntinen niin kuin mekin. Raamattu antaa epäsuorasti ymmärtää, että Maria ja Joosef harrastivat seksiä Jeesuksen syntymän jälkeen, ja että Jeesuksella oli biologisia velipuolia. Uskon että näiden velipuolien jälkeläiset ovat ehkä yhä keskuudessamme, mutta ovat tavallisia ihmisiä niin kuin mekin, kuten Mariakin oli. Jeesus syntyi ihmiseksi, syntisestä ihmisestä. Jollei näin olisi, hän ei olisi aidosti meidän kaltaisemme ja pelastusopilta putoaisi pohja pois.

Kysymys Jeesuksen avioliitosta ei minusta ole teologisesti yhtä keskeinen, mutta ihmiskäsityksen kannalta samansuuntainen. Opillisesti Jeesuksen mahdollinen selibaatti vaatii perustelua, ei niinkään mahdollinen avioliitto. Jeesuksen mahdolliset lapset olisivat pidemmän teologisen pohdinnan paikka. Avioliitto ei kuitenkaan automaattisesti tarkoita että siitä syntyy lapsia, nämä asiat on pidettävä erillään.

Pidän kyllä epätodennäköisenä että Jeesus olisi ollut naimisissa, sillä tuskin Jeesus olisi halunnut mennä naimisiin, kun kerran tiesi mikä hänen kohtalonsa tulisi olemaan. Sen sijaan on minusta tärkeää ja suorastaan välttämätöntä ajatella, että Jeesus oli myös seksuaalisessa mielessä mies.

Jokin aika sitten eräässä kanadalaisessa katolisessa kirkossa paljastettiin suklaasta tehty luonnollisen kokoinen Jeesus-patsas nimeltä ”My Sweet Jesus”. Patsas herätti pahennusta ja poistettiin kirkon johtomiesten vaatimuksesta ennen edessä olevaa pääsiäistä. Pahennuksen syynä ei kuitenkaan ollut niinkään suklaa materiaalina, vaan se, että myös Jeesuksen siitin oli kuvattu luonnollisessa koossa.

Minusta patsas olisi saanut jäädä paikalleen.

Jos Jeesus oli muuten ihminen mutta ilman siitintä, tai jos kyseinen elin oli jotenkin poikkeava hänen jumalallisen alkuperänsä tähden, silloin hän ei ollut koko ihminen. Jos emme pidä Jeesusta kokonaan ihmisenä, syyllistymme doketismiin. Doketismi on käsitys, että Jeesus oli tosi Jumala mutta vain näennäisesti ihminen. Doketismi tuomittiin harhaopiksi jo ensimmäisellä vuosisadoilla. Meidänkin kirkkomme tunnustuskirjat tuomitsevat ankarasti jokaisen, joka ei usko Jeesuksen olevan kokonaan ihminen.

Ketkä siis ovatkaan harhateillä? Ne, jotka kieltävät Jeesuksen seksuaalisuuden oikeaoppisuuden nimissä, vai ne, jotka ottavat todesta hänen miehuutensa karvoineen päivineen?

Tämä aihe herättää muitakin kysymyksiä, jotka liittyvät esimerkiksi miehen ja naisen rooleihin ja tasa-arvoon tai seksuaalisiin tunteisiin ja selibaatin merkitykseen. Niitäkin kannattaa joskus pohtia.

Mutta näin joulun seimen äärellä ihmetyksen aiheeksi riittää tämä: Neitseestä syntyi poika, joka oli kokonaan Jumala ja kokonaan ihminen. Hän syntyi meidän kaltaiseksemme, jotta me tulisimme hänen kaltaisekseen. Mikään selitys ei tyhjennä tätä asiaa mysteeristä ja ihmetyksestä.

Näkökulma: Muslimit eivät vastusta joulua

Maailman kuvalehti -sivuston blogissaan kirjailija ja lakimies Husein Muhammed ottaa kantaa paljon kiisteltyyn asiaan, kristinuskon näkyvyyteen kouluissa juhlapyhinä. Hän ei näe kiistaa kristittyjen ja muslimien välisenä vaan valtaväestön sisäisenä vääntönä. Muslimi-korttia käytetään usein kysymättä asiaa muslimeilta itseltään.

Toisin kuin monet luulevat, muslimien enemmistö suhtautuu myönteisesti juhlapyhien kristillisiin elementteihin:

Joulujuhlissa esitetään muun ohjelman ohella muslimeillekin tärkeä Jeesuksen syntymä. Jumalan armoa ja ihmetöitä ylistävässä Suvivirressä ei siinäkään ole mitään, mitä uskovainen muslimi ei voisi allekirjoittaa.

Muhammed ei myöskään koe että muslimien tulisi ratkaista koulun kristillisten perinteiden kohtalo, vaan ratkaisevaa tulisi olla enemmistön kanta. Itse hän näkisi uskonnotonta koulua parempana vaihtoehtona koulun, jossa kristinuskon ohella tuodaan esiin muiden uskontojen perinteitä.

Mielestäni Muhammedin kiihkoton puheenvuoro on hyvin tärkeä ja tervetullut. On tärkeä ymmärtää, että monikulttuuristuminen ei ole vähentänyt uskonnon merkitystä vaan pikemminkin lisännyt sitä. On myös tärkeää, että keskustelua käydään avoimin kortein. Ei ole reilua, jos Suomen muslimeista tehdään jonkin koulutuspoliittisen linjan airut heidän itsensä sitä allekirjoittamatta.

Lue kolumni tästä (aukeaa uuteen ikkunaan tai välilehteen).

 

Older posts