Author: Jaakko Paakkanen (page 1 of 11)

Lähetystyön teemapäivä valotti New Winen työtä sekä uushenkisyyttä

WP_20151010_13_53_53_Pro

Antti Vuori ja Maria Laakso.

Lähetystyö meillä ja muualla oli monimuotoisesti esillä Arkkihiippakunnan seminaarissa Turun Kristillisellä opistolla 10.10.2015. Tapahtuma oli suunnattu paikallisseurakuntien lähetystyön vastuunkantajille, palkatuille ja vapaaehtoisille. Kirkon lähetysjärjestöt olivat esillä esitepöytien ja tietoiskujen muodossa. Lisäksi paikalla oli puhujavieraita läheltä ja kaukaa. Musiikista vastasivat Antti Vuori ja Maria Laakso.

Maarian kirkon aamumessussa Jaakko Paakkanen puhui uskonnon muodon ja sisällön suhteesta. kaikki ei ole sitä miltä näyttää: vieras muoto voi sisältää elävää uskoa, ja tuttu muoto voi muodostua epäjumalaksi ja kuolleeksi kuoreksi. Uskon tulee pysyä sisältä elävänä, mutta sen tulee myös löytää sellainen muoto, joka puhuttelee ulkopuolisia ja johdattaa heitä uskon salaisuuteen.

New wine -seurakunnat julistavat rukoilemalla ja auttamalla

Messussa avustanut anglikaanipastori Malcolm McDonald Lontoosta puhui aamupäivällä New Wine – verkoston toiminnasta ja näystä. New Wine-seurakunnissa maallikot ovat aktiivisia ulospäin suuntautuvassa toiminnassa, jossa auttaminen ja julistus nivoutuvat saumattomasti yhteen. Vieraanvaraisuutta ja rakkautta korostetaan. Uskosta todistamisessa vältetään tuputtamista, kiihkoa ja uskonnollista sisäpiirikieltä. Tarjoutuminen rukoilemaan ihmisten puolesta on toimiva lähestymistapa, joka luo nopeasti siltoja. Lähetys ei lähde velvollisuudentunnosta, vaan auttamishalusta, jonka Pyhä Henki synnyttää. Teologisesti McDonald määritteli, että lähetystyössä tulisi yhdistyä rakkauden kaksoiskäskyn ja lähetyskäskyn. Rakkauden teot ja kristillinen julistus eivät ole erillisiä asioita, vaan siellä missä on yksi, siellä tulisi myös toisen näkyä ja kuulua.

McDonaldin mielestä usko on niin yksinkertaista, että juuri se muodostuu usein loukkauskiveksi: Jumala rakastaa meitä ehdoitta. Rakastemmeko me Jumalaa? Tahdommeko muidenkin oppivan tuntemaan hänen rakkautensa? Näihin kysymyksiin vastaaminen on lähetystyön lähtökohta.

Voiko kristitty joogata? Mitä on zen? Uushenkisyyden haaste

Iltapäivällä KM Pekka Y. Hiltunen valotti uushenkisyyttä, joka haastaa kristinuskon monin tavoin. Luento oli vain pintaraapaisu moniulotteiseen asiaan, ja moni toivoikin laajempaa seminaaria aiheesta. Hiltunen on Kirkon lähetystyön keskuksen uskontodialogiasiantuntija.

Ensimmäinen lähetyskenttä on minä itse, Hiltunen totesi. Kaikkialle leviävä uushenkisyys vaikuttaa meihin huomaamattamme. Uushenkinen ihminen ei välttämättä pidä itseään ei-kristittynä. Hän saattaa puhua Jeesuksesta, mutta ilman syntiä ja sovitusta. Jeesus saatetaan nähdä yhtenä tienä monien joukossa, joka johtaa samaan päämäärään. Uskonnot ovat kuitenkin todellisuudessa yhteen sovittamattomia jo siksi, että ne vastaavat eri kysymyksiin, Hiltunen korosti. Hindulle ongelma on jälleensyntyminen ja ratkaisu minän sulautumien kaikkeuteen; kristitylle ongelma on synti ja ratkaisu anteeksianto.

WP_20151010_15_59_24_Pro

Päivän juonsi arkkihiippakunnan lähetyssihteeri Anssi Nurmi.

Joogan suhteesta kristinuskoon on monenlaisia näkemyksiä. Onko se antikristillistä? Voiko sitä kristillistää? Hiltusen mielestä jooga on tiettyyn rajaan asti vain voimistelua, mutta on tärkeä olla tietoinen, että sillä on itämais-uskonnollinen tausta, se tuotiin länteen nimenomaan uskontona ja tietyn rajan jälkeen se on ei-kristillistä uskontoa.

Mindfullness on maallistettua zen-mietiskelyä, Hiltunen määritteli. Se on tietoisuutta itsestä, itsensä tarkkailua ja ulkoisten reaktioiden tietoista viivyttämistä, itsehillintää. Arjessa teemme tätä paljon, eikä se ole ristiriidassa Raamatun kanssa. Mielen valo, tietoisuus, ei kuitenkaan ole sama kuin Jumalan luomaton valo, joka pelastaa ihmisen. Kristitty tarvitsee myös tiedostamisen valoa, mutta kristitylle se ei ole oman sielun, vaan ”hyväksyvän Jumalan läsnäolon tiedostamista”.

Myös hiljaisuuden etsinnällä ja karismaattisuudella on yhtymäkohtia uushenkisyyteen, niin erilaisia ilmiöitä kuin ne ovatkin. Tähän Hiltunen ei ehtinyt luennossaan tarkemmin pureutua. Myös populaarikulttuurin uushenkiset ilmiöt kuten Star Wars ja Harry Potter jäivät pelkän maininnan tasolle.

Tämä artikkeli julkaistaan myös Mikaelinseurakunnan Lähetystyö -vihkosessa, joka ilmestyy muutaman kerran vuodessa. Sitä on saatavilla seurakunnan toimipisteistä ja sen voi myös tilata kotiinsa liittymällä lähetysrenkaaseen. Lisätietoja: jaakko.paakkanen@evl.fi

Kolme myyttiä maahanmuutosta ja muslimien invaasiosta

…jos vihamiehelläsi on nälkä, ruoki häntä, jos hänellä on jano, juota häntä, sillä näin tehden sinä kokoat tulisia hiiliä hänen päänsä päälle. Älä anna pahan itseäsi voittaa, vaan voita sinä paha hyvällä. (Room. 12:20-21)

Maailman pakolaisongelma kasvaa. Eurooppaan, myös Suomeen, tulee yhä enemmän turvapaikanhakijoita. Tämä herättää ymmärrettävästi monissa pelkoa ja sitä kautta vastustusta. Siihen on monia syitä. Yksi on huoli islamin leviämisestä. Ajatellaan, että muslimien suhteellisen määrän kasvaessa heidän vaikutusvaltansa lisääntyy ja yhteiskunnan kristillis-länsimainen arvopohja rapautuu. Tilalle uhkaa tulla kaoottinen, korruptoitunut ja vahvemman oikeuteen perustuva yhteiskunta, jollaisia Lähi-idässä olemme tottuneet näkemään. Kun äärimuslimit lisäksi avoimesti yllyttävät Euroopan muslimeja pyhään sotaan, he lyövät vettä härmäläisiin myllyihimme, ja käymme taistoon kuin hakkapeliitat konsanaan.

Mutta peruutetaanpa vähän. Tarkistetaan yksi kerrallaan niitä taustaoletuksia, joihin pelkomme perustuu. Ehkä ne osoittautuvatkin vain myyteiksi.

Myytti 1: ”Maahanmuuttajat ovat muslimeja, jotka haluavat sortaa meitä”

Räikeä yleistys. Vain osa maahanmuuttajista on muslimeja, monet ovat kristittyjä. Lisäksi muslimeista vain osa on varsinaisesti uskonnollisia, ja heistäkin harva edustaa ääri-islamistien kirjaimellista tulkintaa pyhästä sodasta. Yhtä hyvin voitaisiin väittää, että kristityt ovat terroristeja, koska Breivik. Muslimimaahanmuuttajat kaipaavat ennen muuta ruokaa, vaatteita, välittämistä ja hyväksyntää kuten mekin. He tulevat tänne koska on pakko, eivät levittääkseen uskontoaan.

Myytti 2: ”Yhteiskuntamme arvopohja on kristillinen”

Tämä pitää osin paikkansa, mutta vain osin. Vuosisatojen saatossa lainsäädäntöömme on vaikuttanut Raamatun etiikka. Mutta toisaalta maallistumisen myötä kristillinen arvopohja on nopeasti rapautunut kaikissa länsimaissa. Rikollisuus, hilliton nautinnonpalvonta ja häikäilemätön itsekkyys vievät meitä koko ajan kauemmas Raamatun Jumalasta ihan ilman muslimien apua. Oikeastaan muslimit ovat joissain asioissa lähempänä kristillistä moraalia kuin keskivertosuomalaiset. Perheen kunnioitus ja päihteettömyys ovat arvoja, joita meilla aiemmin pidettiin kristillisinä. Onko niistä yhtäkkiä tullut muslimiarvoja?

Myytti 3: ”Muslimien käännytysstategia on tehokkaampi kuin meidän”

Tätä ei ehkä sanota ääneen, se on pikemminkin alitajuinen oletus. Miksi muuten pelkäisimme, että Suomesta tulee muslimivaltio? Meilläkin on uskonto, jonka tarkoitus on tavoittaa kaikki maailman ihmiset. Meilläkin on strategia, joka on luettavissa pyhästä kirjasta. Raamatun käännytysstrategia ei perustu muureihin, aseisiin ja raiskaamiseen, vaan rakkauteen. Se on usein unohdettu, ja voidaan jälleen unohtaa, jollemme etsi neuvoja Raamatusta, vaan luotamme omaan ymmärrykseemme.

Uskommeko että rakkaus voittaa pahan, vai onko se vain tyhjää löpinää?

Jos uskomme, meidän pitäisi olla vain iloisia että tänne tulee toisuskoisia. Tarjoaahan se meille tilaisuuden todistaa heille rakkauden voimasta ja voittaa heidän sielunsa Jeesuksen opetuslapseuteen ja ikuiseen elämään. Siihen meidät on kutsuttu, se on elämämme tarkoitus, jokaisen kristityn. Se on kunniatehtävä.

Kristillinen lähetystyö on siis tullut tänne. Selviytymisstrategiamme avain ei ole muurien rakentamisessa, vaan katseen kääntämisessä lähetyskentille, oppiaksemme siitä kulttuurien kohtaamisesta, jota siellä on harjoiteltu pitkään. Paikoitellen lähetystyö aiheuttaa ristiriitoja ja vainoja – sekin kuuluu kristityn elämän tosiasioihin, jotka pitää hyväksyä. Toisaalla yhteiselo muiden uskontojen kanssa käy sopuisammin. On joka tapauksessa huomionarvoista, että kristittyjen määrä lisääntyy voimakkaasti monilla alueilla Afrikassa ja Aasiassa.

Me kristityt olemme edelleen voittoisa uskonto. Meidän ei kannata häpeillä eikä myydä itseämme halvalla. Mutta ennen kaikkea meidän ei kannata mennä mukaan siihen vieraaseen, mitä vastaan olemme niin pitkään taistelleet: vihaan, kaunaan ja muurien rakentamiseen. Sillä tiellä ei ole voittajia, vain häviäjiä. Voittajia on vain sen rakkauden tiellä, joka sulkee sisäänsä myös vihollisen.

p.s. YLE uutiset on omalta osaltaa todennut vääriksi monia turvapaikanhakijoihin liittyviä myyttejä tässä artikkelissa.

Huumorin kukkia ja rikkaruohoja

Usko on maailman vahvin mies. Usko siirtää vuoria!

(Facebook, Puujalka- ja vitsiyhdistys, postannut Timo-Jussi Lamberg, siteerattu luvalla)

Huumori on vakava asia, vakavuudeltaan lähes uskontoon verrattava.

Tämä nähtiin taas äskettäin, kun Facebookin ”Puujalka- ja vitsiyhdistyksen” rivit alkoivat rakoilla. Rasististen vitsien lisääntyminen sai osan jäsenistä vaatimaan ylläpitoa kitkemään moinen typeryys. Ylläpito jyrähti että antaa kaikkien kukkien kukkia ja että ne, jotka eivät tykkää, saavat lähteä. Moni lähti. Minä ehdotin uuden ryhmän perustamista, joka palauttaisi ryhmän alkuperäisen toiminta-ajatuksen.

Ryhmän perusti joskus Facebookin alkuhämärässä nimellä ”Puujalkavitsiyhdistys” muuan pastorikollegani täällä Turussa. Hänen linjauksensa oli, että vitsit ovat nimenomaan kielellä leikkiviä puujalkavitsejä ja ”kilttejä” sellaisia, eivät pilkkaavia tai kaksimielisiä. Sittemmin ryhmä on kasvanut ja linja on ylläpitäjien vaihtuessa muuttunut asteittain sallivammaksi. Itse olen aika suvaitsevainen huumorin suhteen, joten olen roikkunut mukana ja nähnyt koko kehityskaaren.

Kiihko, jolla ylläpidon arvostelijat lytättiin, yllätti minut.

Sen ei olisi pitänyt yllättää.

Åbo Akademin etiikan ja uskonnonfilosofian professori Tage Kurtén totesi eräällä luennolla jotain siihen suuntaan, että huumorilla on taipumus muodostua pyhäksi asiaksi niille, joille mikään muu ei ole pyhää. Huumorista tulee tällöin eräänlainen äärisuvaitsevaisuuden linnake, josta käsin ammutaan alas kaikki huumorintajuttomat ahdasmielet. Paradoksaalista kyllä, tällöin huumori kääntyy irvikuvakseen ja lakkaa olemasta sitä, mitä se perusluonteeltaan on: hauskaa, vapauttavaa ja ihmisiä yhdistävää.

Äärisuvaitsevainen huumoriuskonto on nousussa. Pariisissa viime tammikuussa se sai marttyyrinsä, ja marttyyrien veri tiivistää uskonnon kuin uskonnon rivejä. Kaikki myötätuntoni on Charlie Hebdon joukkomurhan uhrien ja heidän omaistensa puolella, mutta siitä huolimatta: verta nenästä kaivava tabujen rikkominen ei vastaa minun käsitystäni hyvästä huumorista (eikä myöskään käsitystäni suvaitsevaisuudesta tai sananvapaudesta).

Huumori on vaikea laji, paljon vaikeampi kuin uskonto tai politiikka. Kaikilla ei yksinkertaisesti ole samanlainen huumorintaju. Vitsinkertoja ottaakin aina riskin. Hän joko mokaa itsensä tai lunastaa paikkansa yhteisössä. Hän joko rakentaa siltoja tai pystyttää muureja. Usein hän tekee näitä kaikkia yhtä aikaa, riippuen keneltä kysyy.

Silti, tai siksi, huumoria tarvitaan. Huumori nostaa näkökulman sovinnaisten kaavojen yläpuolelle ja tarkastelee maailmaa lintuperspektiivistä. Tai sanoisinko ”enkeliperspektiivistä”, sillä huumori ja uskonto ovat lähellä toisiaan myös siellä, missä molemmat ovat terveellä pohjalla.

Kaimani ja kollegani Jaakko Heinimäki on ansiokkaasti valottanut Raamatun huumoria ja huumorin raamatullisuutta kirjassaan ”Pyhä Nauru”. Hän on vakuuttunut, että Jeesus nauroi usein ja sydämensä pohjasta, koska Jeesus oli ihminen kuten mekin.  Daniel Nylund on sen sijaan tullut päinvastaiseen johtopäätökseen kirjassaan ”Nauru on vakava asia”; hän korostaa että huumorilla on aina kohde, uhri. Jeesus ei ottanut ketään uhrikseen vaan uhrasi itsensä, teki itsensä naurunalaiseksi. Siinä hänen huumorintajunsa.

Molemmat, Heinimäki ja Nylund, ovat tavallaan oikeassa ja väärässä.

Psalmissa 2 sanotaan: ”Hän, joka hallitsee taivaassa, nauraa, Herra pilkkaa heitä.” Asiayhteys osoittaa, että tässä puhuu Jumalan Poika, jolle on annettu kaikki valta taivaassa ja maan päällä. Kyllä Jeesus siis nauraa, ja jopa pilkallista naurua, kun häntä vastaan taistellaan.

Sama Jeesus kuitenkin todella alensi itsensä ja suostui ottamaan vastaan kaiken pilkan ja naurun lunastaakseen meidät vapaiksi pahan vallasta.

Tästä syystä me kristityt olemme parhaita humoristeja, jos otamme uskontomme tosissamme.

Kristityllä on varaa nauraa kaikelle, myös itselleen. Ottamalla vastaan itseensä kohdistuvan pilkan ja kieltäytymällä loukkaantumasta siitä kristitty samastuu ristiinnaulittuun Herraansa. Samalla hän paradoksaalisesti asettuu pilkan yläpuolelle ja on vapaa nauramaan mille tahansa. Sillä, joka ei loukkaannu mistään, on varaa nauraa, sillä kukaan ei saa häntä kiinni kaksinaismoralismista.

Mutta harva pääsee niin pitkälle pyhityksen tiellä. Siksi meidän on oltava armollisia itsellemme ja toisillemme kun kuulemme vitsejä tai kerromme niitä. Jokainen vitsi voi loukata jotakuta. Kun näin tapahtuu, on nöyrästi punnittava, onko syy kertojassa vai kuulijassa. Mutta loukkaantumisen vaara ei ole syy olla kokonaan kertomatta vitsejä. Vitsit ovat oiva tapa käsitellä vaikeita asioita ja valottaa yhteiskunnan epäkohtia, kun tätä työkalua käytetään viisaasti. Ennen kaikkea vitsit ovat kuitenkin tervetullut tuulahdus toisesta todellisuudesta, jossa kaikki ei ole niin kuolemanvakavaa eikä asioilla ole välttämättä muuta funktiota kuin silkka riemu. Taivaaksikin sitä kutsuvat.

Tätä kirjoittessani tuhannet nuoret ovat rippikoululeireillä. Muutaman vuoden kuluttua osa heistä punnitsee erotako kirkosta vai ei. Silloin he muistavat rippikoululeiristään enää sen, mikä on syvimmin piirtynyt mieliin. Siihen kuuluu ehkä – toivon mukaan – syviä hengellisiä totuuksia. Mutta iltaohjelmien sketsit ja huumorintajuiset työntekijät ovat niitä parhaiten muistettavia asioita, jotka julistavat – paradoksaalisesti – että nämä seurakunnan ihmiset, niin uskonnollisia kuin ovatkin, ottavat elämän tosissaan.

Siksi vieläkin, 45-vuotiaana, näyttelen antaumuksella matosketsissä kiukuttelevaa pikkulasta aina kun siihen tarjoutuu tilaisuus.

P.S. Puujalkavitsit ovat oma kiehtova alakulttuurinsa, jota tämä artikkeli ei sinällään käsitellyt. Asiasta kiinnostuneille on tarjolla useita Facebook-ryhmiä ja muuta nettimateriaalia. Varoitan kuitenkin, että kaikkia eivät puujalkavitsit naurata. 🙂

Sanojen takana: Uskonnollinen, uskova vai uskovainen?

Artikkelin linkit aukeavat uuteen välilehteen.

Turun Sanomat uutisoi 18.4.2015 WIN/Gallupin tuoreesta tutkimuksesta, jonka mukaan Suomi kuuluu Euroopan uskonnollisimpiin maihin. Samassa yhteydessä määritellään, että kaikkein eniten ”uskovaisia” on Thaimaassa, peräti 94% kansasta.

Artikkelissa käytetään sanoja uskonnollinen ja uskovainen rinnasteisesti, mikä poikkeaa perinteisestä kielenkäytöstä. Suomalainen kadunkulkija saattaa sanoa, että ”kyllä minä Jumalaan uskon, mutten ole mikään uskovainen”. Nyttemmin kielenkäyttö on kuitenkin hämärtynyt maamme moniarvoistumisen myötä. Ihmiset eivät enää tiedä, mitä usko kenellekin tarkoittaa, vaihtoehtoja on niin monia. Kun pakkaa sekoitetaan vielä eri maissa ja eri kielialueilla tehdyllä tutkimuksella, tuskin pirukaan ottaa selvää mitä sanojen takana alunperin on.

Mutta aina kannattaa yrittää.

buddhalaisuus on erään tulkinnan mukaan ateistinen uskonto

Erityisen uutta on käyttää uskovainen-sanaa idän uskontojen edustajista. Thaimaa on hyvin buddhalainen maa, mutta kristittyjä siellä on vain puoli prosenttia, mikä on yksi maailman alhaisimpia lukuja. Uskovainen-sanan käyttö onkin hyvin harhaanjohtavaa juuri tällaisen maan kohdalla. Sitäpaitsi buddhalaisuus on erään tulkinnan mukaan ateistinen uskonto, joka keskittyy tämänpuoleisen elämän asioihin, ei niinkään ikuiseen pelastukseen. Tässä mielessä sen niputtaminen yhteen kristinuskon kanssa kertoo kovin vähän ihmisten ajattelusta.

Mutta on meillä pohtimista ihan oman kirkkomme sisäistäkin uskoa määritellessä. 1990-luvulla tehtiin laaja tutkimus siitä, kuinka moni suomalainen määritteli itsensä ”uskovaksi” – luku oli noin 45 prosenttia. Helsingin Sanomat julisti näyttävästi, että ”45 prosenttia suomalaisista on uskovaisia”, mikä aiheutti laajaa hämmennystä ja keskustelua ”uskova” ja ”uskovainen” -sanojen erosta. Prosenttiluku olisi kenties ollut hyvin toisenlainen, jos tutkimuksessa olisi käytetty uskovainen-sanaa. Mitäköhän sanaa WIN/Gallupin tutkimuksessa käytettiin? Olisi mielenkiintoista tietää.

”uskovaiselle” usko ei ole vain tunnetila tai valittu mielipide, vaan luovuttamaton osa omaa identiteettiä

Kyse ei ole vain siitä, että toinen sana olisi toista vanhoillisempi. Suomen kielessä vainen-pääte kuvaa yleensä pitkäaikaisempaa ja syvempää identiteettiä kuin pelkkä partisiipin pääte. Näin ajatellen ”uskova” voi olla hetken mielijohteesta ja lyhyen aikaa, mutta ”uskovaiselle” usko ei ole vain tunnetila tai valittu mielipide, vaan luovuttamaton osa omaa identiteettiä. Toisaalta uskovainen-sanaa karttavat monet sellaiset, jotka vierastavat kaduilla julistamista, karismaattista tunteilua tai voimakkaita moraalisia kannanottoja. He eivät halua leimautua fanaatikoiksi, mutta saattavat silti kokea uskon syvästi ja omakohtaisesti.

Yllä mainittua eroa ei voida jäljittää muihin kieliin. Sen sijaan uskonnon ja uskon välinen ero tehdään myös muissa protestanttisen Euroopan kielissä (esim. engl. religion ja faith). Silloin kun nämä asetetaan vastakkain, uskonnolla tarkoitetaan muodollista uskonnon harjoittamista, uskolla taas sisäistä Jumala-suhdetta. Eroa korostavat yleensä ne, jotka ottavat etäisyyttä ulkokultaisiksi koettuihin muotomenoihin, kuten esim. tässä mielipidekirjoituksessa.

”uskonto” mukautui natsismiin, mutta ”usko” vastusti sitä aina marttyyrikuolemaan saakka.

Uskonnon ja uskon käsitteiden kontrastoiminen juontaa juurensa 1900-luvun alun saksalaiseen teologiaan, erityisesti Karl Barthiin ja Dietrich Bonhoefferiin. Paperinkuivalle liberaaliteologialle ja nationalistiselle peruskirkollisuudelle syntyi hursas vastareaktio. Tämä uudistusliike koeteltiin Hitlerin valtakaudella, mikä jyrkensi vastakkainasettelua: ”uskonto” mukautui natsismiin, mutta ”usko” vastusti sitä aina marttyyrikuolemaan saakka.

Uskonnon syvä- ja pintatason vastakkainasettelu juontaa juurensa kauemmaskin, 1800-luvulle Sören Kierkegaardin ajatteluun sekä 1700-luvun pietismiin. Näissä oli uutta aiempaan nähden yksilön Jumala-suhteen korostaminen kristillisen yhteisön kustannuksella. Asia linkittyy siis laajemmin länsimaisen individualismin nousuun. On ehkä paradoksi, että elävän, henkilökohtaisen uskon korostaminen ja uskonnollisten rakenteiden väheksyminen on edesauttanut kirkojen valta-aseman asteittaista murtumista, länsimaiden moniarvoistumista ja kristinuskon marginalisoitumista.

Mitä me tätä ajattelemme?

Kuka on aito kristitty tänään: ihmisten orjuudesta vapaa individualisti-uskovainen – vai se, joka luo uusyhteisöllisyyttä lähimmäisenrakkauden toteuttamiseksi? Kumpi vaatii enemmän vastavirtaan uimista?

Entä kuka meistä on se tyhjä uskonnollinen kuori: se, jolle yhteinen jumalanpalvelus on itsestään selvä säännöllinen rutiini, vai se, joka on vapaa muotomenoista ja tyytyy uskomaan itsekseen, kaksin Jumalan kanssa?

Yksiselitteisiä vastauksia ei ole, ja sanat ovat aina likiarvoja. Lahjomaton Jumala näkee kuitenkin sydämeen.

Turusta lähdetään Mongoliaan 2016 – lue lisää!

Mikaelinseurakunnan lähetystyö ja nuorisotyö suosittelevat:

Mongolia-illan mainos

Tuttu paha ja tuntematon hyvä

Niin sotilaiden kuin naistenkin ensireaktio oli pelko. Eikä ihme, sillä enkeli ei ollut mikään pikkusievä pumpulinukke, vaan hohtava kuin salama. Mutta pelkoa aiheutti myös enkelin sanoma:

”Jeesus on noussut kuolleista!”

Kun tapahtuu jotain uutta ja dramaattista, ihminen pelkää. Itsesuojeluvaistomme estää meitä hyväksymästä suurta muutosta suoralta kädeltä. Moni ihminen elää hyvin turvallisuushakuisesti ja vastustaa muutosta silloinkin kuin se olisi hyväksi.

Alkoholisti ei lopeta juomista, koska ei tiedä mitä tapahtuisi jos hän lopettaisi, sen sijaan hän tietää mitä tapahtuu kun avaa korkin.

Perheväkivallan uhri suojelee alistajaansa, koska pelkää asian paljastumisen seurauksia, joita hän ei voisi itse hallita.

Jeesuksen kohtaama rikas mies on onneton rikkaudessaan, mutta kääntyy surullisena pois, koska ei uskalla luopua aineellisen hyvinvoinnin epäjumalasta ja jättäytyä Jumalan johdatukseen.

Rampa mies Siiloan altaalla ei vastaa suoraan, kun Jeesus kysyy: tahdotko tulla terveeksi? Hänkin pelkää muutosta, hän pelkää ottaa vastuuta elämästään vuosikymmenten almuilla elämisen jälkeen.

Tuttu paha on usein helpompi hyväksyä kuin uusi ja tuntematon hyvä.

”Hän on noussut kuolleista!” Mikä on sinun reaktiosi tähän?

Kuule koko saarna Turun Mikaelinkirkon sanajumalanpalveluksessa maanantaina 6.4. kello 10.

Hiljainen viikko ja pääsiäinen Mikaelissa

Kuuletko, mitä he huutavat? – saarna ja musiikkivideo

Allaolevan saarnan piti Jaakko Paakkanen palmusunnuntaina 2015 Mikaelinkirkossa. Videolla hän esittää oman, aiheeseen liittyvän laulunsa ”Auttaja”. Laulu kuultiin palmusunnuntain messussa vastausmusiikkina kanttori Silvia Kosken tulkitsemana.

Saarnan käsikirjoitus ei noudata sanasta sanaan sen puhuttua versiota.

Saarnateksti Matt. 21:12-17

”Kuuletko, mitä nuo huutavat?”

Jeesuksen toiminta temppelissä herätti hämmennystä. Rahanvaihtajien pöydät kaatuivat, sairaat paranivat. Asiat eivät edenneet minkään totutun kaavan mukaan, kukaan ei tiennyt mitä seuraavaksi tapahtuisi. Tilanne ei ollut ylipappien ja lainopettajien hallinnassa, ja he pelkäsivät.

Mutta lapset huusivat intoa puhkuen: ”Hoosianna! Auta meitä, Daavidin Poika!”

Se oli lainopettajille liikaa. ”Jeesus, kuuletko, mitä nuo huutavat?”, he kysyivät närkästyneinä.

Lapset olivat tietysti oppineet huutonsa aikuisilta, he olivat kuulleet mitä Jeesukselle huudettiin kun hän ratsasti Jerusalemiin. Lapset pyrkivät kaikessa jäljittelemään aikuisia. Tämä onkin usein suurin syy siihen, että aikuiset pyrkivät vaimentamaan lasten suut. Lapset ovat peili, joka näyttää aikuisille sen mitä he eivät itsessään halua nähdä. Nuo lapset oli pienestä asti opetettu odottamaan Messiasta, Vapahtajaa. Mutta kun messias tuli, vain lapset ottivat hänet varauksetta vastaan.

”Kuuletko, mitä nuo huutavat?”

Jeesus kuuli kyllä, hän kuuli syvemmin kuin muut, hän kuuli totuuden lasten suussa, eikä hänellä ollut aikomustakaan sitä vaimentaa. Eikä tämä ollut ensimmäinen kerta kun Jeesus nosti lapset esimerkiksi heitä arvosteleville aikuisille. Kun opetuslapset olivat kieltäneet äitejä tuomasta lapsia Jeesuksen luokse, Jeesus oli sanonut: ”Sallikaa lasten tulla, heidän kaltaistensa on Jumalan valtakunta. Joka ei ota valtakuntaa vastaan lasten tavoin, ei sinne pääse”.

Opetuslapsille Jeesus oli sankari jota he ylistivät, mutta ylipapeille ja lainopettajille uhkatekijä joka haluttiin vaimentaa. Silti heidän välillään ei ollut lopulta suurtakaan eroa. Kummallakin oli omat pinttyneet käsityksensä hurskaasta elämästä, joka ei sopinut yksiin Jeesuksen arvojen kanssa. Kummatkin näkivät vain pinnan siellä missä Jeesus näki sydämeen, kummatkin kuulivat vain sanoja siellä missä Jeesus kuuli ihmisen sielun vilpittömän huudon.

”Kuuletko, mitä nuo huutavat?”

Jeesus otettiin Jerusalemissa vastaan hoosianna-huudoin. Hoosianna tarkoittaa ”auta, pelasta”. Sitä huudetaan kunnianosoituksena, mutta syvimmältään se on avunhuuto. Sellaisena Jeesus sen myös kuuli. Hän kuuli kansanjoukon joka kaipasi jotain enemmän kuin tämä maallinen elämä voi antaa, hän kuuli kaipuun Jumalan puoleen. Ja hän oli tullut vastaamaan tuohon kaipuuseen suostumalla ristinkuolemaan.

Ei mennyt montakaan päivää, kun huuto muuttui. Sama kansa, joka opetuslasten yllytyksestä oli huutanut ”hoosianna”, huusi nyt ylipappien ja lainopettajien yllyttämänä: ”Ristiinnaulitse!” Kansan syvät rivit ovat helposti ohjailtavissa, syntinen ihminen on kuin laumaeläin, joka vaistomaisesti pyrkii enemmistön suosioon. Yleisen mielipiteen uhmaaminen vaatii suurta rohkeutta ja sisäistä voimaa, ja ne joilla sitä on, ovat aina pieni vähemmistö. Näin on myös meidän päivinämme.

Mutta vaikka huuto vaihtui toiseksi, syvimmältään kansa ei muuttunut.

Ei kyseessä ollut joukko hurskaita, Jumalaa ylistäviä ihmisiä, jotka hetkeä myöhemmin muuttuivat tuomitseviksi paholaisiksi. Ihmisen sydän, josta huuto kumpusi, oli sama molempien huutojen kohdalla. Se oli ymmärtämätön, vääriä odotuksia täynnä oleva sydän, joka pettyi kun Jeesus ei vastannutkaan näitä odotuksia. Se oli sydän, joka kaipasi parempaa elämää ja elävää, rakastavaa Jumalaa.

Joitakin vuosia sitten yhteisvastuukeräyksen mainoksissa oli kuvattuna seinä, johon oli spraymaalilla töhritty sana:

”jumalauta”.

Mainos herätti hämmennystä ja närkästystä. Kyseltiin, eikö tämä ole jumalanpilkkaa.

Kuulin tuossa närkästyksessä samoja piireitä kuin temppelin ylipappien kohdalla. Kuullaan sanat, mutta ei huutoa niiden takana.

Kuuletko sinä?

Suomen kielen sana ”jumalauta” voi toki olla huolimaton heitto, ja silloin sen voi jättää omaan arvoonsa. Mutta usein se on syntisen ihmisen karkea tapa purkaa sisimpänsä pahaa oloa. Se on sekä kirous että avuhuuto. Se tarkoittaa ”jumala, auta”, ja samalla se tarkoittaa myös ”ristiinnaulitse”. Sana sekä torjuu että kutsuu. Se sanoo ”älä tule lähelle” ja samalla ”ota minut syliin”.

Se on tämän päivän suomalaisen lapsen ja aikuisen huuto.
Se on se lapsen huuto, jota kiusataan koulussa, ja sen, joka kiusaa.
Se on köyhän huuto, jotka kaipaa toivoa ja muutosta,
se on rikkaan huuto, joka ei rikkaudeltaan näe Jumalaa.
Se on myös meidän huutomme. Kaikki me tarvitsemme auttajaa, Jeesusta, joka on tullut nostamaan meidät ahdistuksestamme ja tarjoamaan sovintoa ja elämää.

Kuuletko, mitä he huutavat?

Jeesus kuuli kansansa huudon molemmilla kerroilla. Hän kuuli sanojen taakse, sydämeen, ja hän vastasi huutoon. Kun hänelle huudettin ”Jumala, auta”, hän tuli auttamaan. Kun hänelle huudettiin ”ristiinnaulitse”, hän meni ristille meitä auttaakseen. Hän kuulee meidän huutomme, kun kirkossa häntä rukoilemme, mutta myös niiden huudon, jotka kirjaavat rukouksensa kiviseiniin ja meluvalleihin yön pimeinä tunteina.

Uskonnollinen muoto ja inhimillinen tapakulttuuri ovat Jeesukselle lopulta yhdentekeviä. Hän näkee vain autettavia, ja auttamaan hän on tullut.

Ja jos auttaminen sitä edellyttää, Jeesus ei epäröi kaataa meidänkään pöytiämme. Hän ei epäröi sivuuttaa niitä tuttuja ja turvallisia asioita, joiden katsomme kuuluvan kirkolliseen ja yhteiskunnalliseen järjestykseen, mutta joista on Jumalan valtakunnalle enemmän haittaa kuin hyötyä.

Mutta hän ei myöskään uhmaa uhmaamisen halusta eikä kiirehdi tuomitsemaan ketään, joka vilpittömästi etsii Jumalaa. Hän lähestyy meitä omista lähtökohdistamme. Hän tietää heikkoutemme, sokeutemme ja kuuroutemme, hän armahtaa meitä ja tulee meitä auttamaan. Hän on kulkenut koko ihmisen tien, ja hän kulkee sen meidänkin kanssamme.

Näe tähti. Pysähdy. Tule Jeesuksen luo. Kuuntele.

Saarna 6.1.2015 Mikaelinkirkossa

Loppiasen evankeliumi, Matt. 2:1-12

Rakkaat seurakuntalaiset,

uusi Herran vuosi on alkanut, ja alkamassa on myös seurakunnan luottamushenkilöiden uusi nelivuotiskausi. Kun jotain uutta alkaa, on hyvä palata perusasioiden äärelle, ja kysellä: mikä on kirkko? Mikä on meidän johtotähtemme? Mihin Jumala meitä kutsuu?

Loppiaiskertomus muistuttaa lähetystehtävästä, jonka Jeesus antoi seuraajilleen. Tietäjät tulivat Jeesuksen luo idästä, mutta he symboloivat perinteisen tulkinnan mukaan kaikkia ilmansuuntia, joihin sanoma Jeesuksesta on käsketty kuuluttaa, maan ääriin saakka.

Tässä kertomuksessa suunta on kuitenkin toinen kuin Jeesuksen lähetyskäskyssä. Jeesus sanoi: ”menkää, menkää kaikkeen maailmaan”, mutta tähti kutsuu: ”tulkaa, tulkaa Jeesuksen luo”. Säteittäiset nuolet eivät kulje Juudeasta maan ääriin, vaan maan ääristä Juudean Betlehemiin. Tietäjät kyllä palasivat lopulta omaan maahansa. Mutta jotta heillä olisi jotain annettavaa ja kerrottavaa kotiseudullaan, ensin heidän piti tulla Jeesuksen luo.

Continue reading

Yli puolet luottamushenkilöistä vaihtuu Mikaelissa

Mikaelinseurakunnan seurakuntavaalien tulos on vahvistettu. Äänestysprosentti jäi 10.8:aan, mikä on selvästi edellisvaaleja alhaisempi. Laskua oli nimenomaan ennakkoäänestäjien määrässä, huolimatta jalkautumisesta marketteihin ja mm. jääkiekko-otteluun. Sen sijaan varsinaisena vaalipäivänä ääniä annettiin edellisvaaleja enemmän, liki puolet kaikista annetuista äänistä.

Noin neljä prosenttia äänistä hylättiin. Selvästi suurin syy hylkäyksiin oli kahden lipun järjestelmän monimutkaisuus: oransseissa lipuissa oli paljon valkoisen listan numeroita ja päinvastoin. Muutamat olivat lisäksi äänestäneet ennakkoon väärässä seurakunnassa. Tyhjiä tai leimaamattomia lippuja oli vain muutama, samoin asiattomia merkintöjä.

Continue reading

Syyria, Israel ja Iran tapetilla Rauman Meriristissä

Anssi Nurmi

Päivän juonsi Anssi Nurmi.

Lähetystyö ja kansainväliset asiat olivat monipuolisesti esillä Rauman Meriristissä järjestetyssä Maailma iholla -päivässä lauantaina 25. lokakuuta 2014. Esillä olivat erityisesti Syyria, Israel ja Iran. Ekumenisen lähetysasiakirjan äärellä kyseltiin, onko perinteinen lähetystyö ajautumassa marginaaliin.

Tapahtuman järjesti arkkihiippakunnan tuomiokapituli yhdessä Rauman seurakunnan kanssa. Musiikista vastasi Franciscus-kuoro.

Continue reading

Older posts