Usko on maailman vahvin mies. Usko siirtää vuoria!

(Facebook, Puujalka- ja vitsiyhdistys, postannut Timo-Jussi Lamberg, siteerattu luvalla)

Huumori on vakava asia, vakavuudeltaan lähes uskontoon verrattava.

Tämä nähtiin taas äskettäin, kun Facebookin ”Puujalka- ja vitsiyhdistyksen” rivit alkoivat rakoilla. Rasististen vitsien lisääntyminen sai osan jäsenistä vaatimaan ylläpitoa kitkemään moinen typeryys. Ylläpito jyrähti että antaa kaikkien kukkien kukkia ja että ne, jotka eivät tykkää, saavat lähteä. Moni lähti. Minä ehdotin uuden ryhmän perustamista, joka palauttaisi ryhmän alkuperäisen toiminta-ajatuksen.

Ryhmän perusti joskus Facebookin alkuhämärässä nimellä ”Puujalkavitsiyhdistys” muuan pastorikollegani täällä Turussa. Hänen linjauksensa oli, että vitsit ovat nimenomaan kielellä leikkiviä puujalkavitsejä ja ”kilttejä” sellaisia, eivät pilkkaavia tai kaksimielisiä. Sittemmin ryhmä on kasvanut ja linja on ylläpitäjien vaihtuessa muuttunut asteittain sallivammaksi. Itse olen aika suvaitsevainen huumorin suhteen, joten olen roikkunut mukana ja nähnyt koko kehityskaaren.

Kiihko, jolla ylläpidon arvostelijat lytättiin, yllätti minut.

Sen ei olisi pitänyt yllättää.

Åbo Akademin etiikan ja uskonnonfilosofian professori Tage Kurtén totesi eräällä luennolla jotain siihen suuntaan, että huumorilla on taipumus muodostua pyhäksi asiaksi niille, joille mikään muu ei ole pyhää. Huumorista tulee tällöin eräänlainen äärisuvaitsevaisuuden linnake, josta käsin ammutaan alas kaikki huumorintajuttomat ahdasmielet. Paradoksaalista kyllä, tällöin huumori kääntyy irvikuvakseen ja lakkaa olemasta sitä, mitä se perusluonteeltaan on: hauskaa, vapauttavaa ja ihmisiä yhdistävää.

Äärisuvaitsevainen huumoriuskonto on nousussa. Pariisissa viime tammikuussa se sai marttyyrinsä, ja marttyyrien veri tiivistää uskonnon kuin uskonnon rivejä. Kaikki myötätuntoni on Charlie Hebdon joukkomurhan uhrien ja heidän omaistensa puolella, mutta siitä huolimatta: verta nenästä kaivava tabujen rikkominen ei vastaa minun käsitystäni hyvästä huumorista (eikä myöskään käsitystäni suvaitsevaisuudesta tai sananvapaudesta).

Huumori on vaikea laji, paljon vaikeampi kuin uskonto tai politiikka. Kaikilla ei yksinkertaisesti ole samanlainen huumorintaju. Vitsinkertoja ottaakin aina riskin. Hän joko mokaa itsensä tai lunastaa paikkansa yhteisössä. Hän joko rakentaa siltoja tai pystyttää muureja. Usein hän tekee näitä kaikkia yhtä aikaa, riippuen keneltä kysyy.

Silti, tai siksi, huumoria tarvitaan. Huumori nostaa näkökulman sovinnaisten kaavojen yläpuolelle ja tarkastelee maailmaa lintuperspektiivistä. Tai sanoisinko ”enkeliperspektiivistä”, sillä huumori ja uskonto ovat lähellä toisiaan myös siellä, missä molemmat ovat terveellä pohjalla.

Kaimani ja kollegani Jaakko Heinimäki on ansiokkaasti valottanut Raamatun huumoria ja huumorin raamatullisuutta kirjassaan ”Pyhä Nauru”. Hän on vakuuttunut, että Jeesus nauroi usein ja sydämensä pohjasta, koska Jeesus oli ihminen kuten mekin.  Daniel Nylund on sen sijaan tullut päinvastaiseen johtopäätökseen kirjassaan ”Nauru on vakava asia”; hän korostaa että huumorilla on aina kohde, uhri. Jeesus ei ottanut ketään uhrikseen vaan uhrasi itsensä, teki itsensä naurunalaiseksi. Siinä hänen huumorintajunsa.

Molemmat, Heinimäki ja Nylund, ovat tavallaan oikeassa ja väärässä.

Psalmissa 2 sanotaan: ”Hän, joka hallitsee taivaassa, nauraa, Herra pilkkaa heitä.” Asiayhteys osoittaa, että tässä puhuu Jumalan Poika, jolle on annettu kaikki valta taivaassa ja maan päällä. Kyllä Jeesus siis nauraa, ja jopa pilkallista naurua, kun häntä vastaan taistellaan.

Sama Jeesus kuitenkin todella alensi itsensä ja suostui ottamaan vastaan kaiken pilkan ja naurun lunastaakseen meidät vapaiksi pahan vallasta.

Tästä syystä me kristityt olemme parhaita humoristeja, jos otamme uskontomme tosissamme.

Kristityllä on varaa nauraa kaikelle, myös itselleen. Ottamalla vastaan itseensä kohdistuvan pilkan ja kieltäytymällä loukkaantumasta siitä kristitty samastuu ristiinnaulittuun Herraansa. Samalla hän paradoksaalisesti asettuu pilkan yläpuolelle ja on vapaa nauramaan mille tahansa. Sillä, joka ei loukkaannu mistään, on varaa nauraa, sillä kukaan ei saa häntä kiinni kaksinaismoralismista.

Mutta harva pääsee niin pitkälle pyhityksen tiellä. Siksi meidän on oltava armollisia itsellemme ja toisillemme kun kuulemme vitsejä tai kerromme niitä. Jokainen vitsi voi loukata jotakuta. Kun näin tapahtuu, on nöyrästi punnittava, onko syy kertojassa vai kuulijassa. Mutta loukkaantumisen vaara ei ole syy olla kokonaan kertomatta vitsejä. Vitsit ovat oiva tapa käsitellä vaikeita asioita ja valottaa yhteiskunnan epäkohtia, kun tätä työkalua käytetään viisaasti. Ennen kaikkea vitsit ovat kuitenkin tervetullut tuulahdus toisesta todellisuudesta, jossa kaikki ei ole niin kuolemanvakavaa eikä asioilla ole välttämättä muuta funktiota kuin silkka riemu. Taivaaksikin sitä kutsuvat.

Tätä kirjoittessani tuhannet nuoret ovat rippikoululeireillä. Muutaman vuoden kuluttua osa heistä punnitsee erotako kirkosta vai ei. Silloin he muistavat rippikoululeiristään enää sen, mikä on syvimmin piirtynyt mieliin. Siihen kuuluu ehkä – toivon mukaan – syviä hengellisiä totuuksia. Mutta iltaohjelmien sketsit ja huumorintajuiset työntekijät ovat niitä parhaiten muistettavia asioita, jotka julistavat – paradoksaalisesti – että nämä seurakunnan ihmiset, niin uskonnollisia kuin ovatkin, ottavat elämän tosissaan.

Siksi vieläkin, 45-vuotiaana, näyttelen antaumuksella matosketsissä kiukuttelevaa pikkulasta aina kun siihen tarjoutuu tilaisuus.

P.S. Puujalkavitsit ovat oma kiehtova alakulttuurinsa, jota tämä artikkeli ei sinällään käsitellyt. Asiasta kiinnostuneille on tarjolla useita Facebook-ryhmiä ja muuta nettimateriaalia. Varoitan kuitenkin, että kaikkia eivät puujalkavitsit naurata. 🙂