Artikkelin linkit aukeavat uuteen välilehteen.

Turun Sanomat uutisoi 18.4.2015 WIN/Gallupin tuoreesta tutkimuksesta, jonka mukaan Suomi kuuluu Euroopan uskonnollisimpiin maihin. Samassa yhteydessä määritellään, että kaikkein eniten ”uskovaisia” on Thaimaassa, peräti 94% kansasta.

Artikkelissa käytetään sanoja uskonnollinen ja uskovainen rinnasteisesti, mikä poikkeaa perinteisestä kielenkäytöstä. Suomalainen kadunkulkija saattaa sanoa, että ”kyllä minä Jumalaan uskon, mutten ole mikään uskovainen”. Nyttemmin kielenkäyttö on kuitenkin hämärtynyt maamme moniarvoistumisen myötä. Ihmiset eivät enää tiedä, mitä usko kenellekin tarkoittaa, vaihtoehtoja on niin monia. Kun pakkaa sekoitetaan vielä eri maissa ja eri kielialueilla tehdyllä tutkimuksella, tuskin pirukaan ottaa selvää mitä sanojen takana alunperin on.

Mutta aina kannattaa yrittää.

buddhalaisuus on erään tulkinnan mukaan ateistinen uskonto

Erityisen uutta on käyttää uskovainen-sanaa idän uskontojen edustajista. Thaimaa on hyvin buddhalainen maa, mutta kristittyjä siellä on vain puoli prosenttia, mikä on yksi maailman alhaisimpia lukuja. Uskovainen-sanan käyttö onkin hyvin harhaanjohtavaa juuri tällaisen maan kohdalla. Sitäpaitsi buddhalaisuus on erään tulkinnan mukaan ateistinen uskonto, joka keskittyy tämänpuoleisen elämän asioihin, ei niinkään ikuiseen pelastukseen. Tässä mielessä sen niputtaminen yhteen kristinuskon kanssa kertoo kovin vähän ihmisten ajattelusta.

Mutta on meillä pohtimista ihan oman kirkkomme sisäistäkin uskoa määritellessä. 1990-luvulla tehtiin laaja tutkimus siitä, kuinka moni suomalainen määritteli itsensä ”uskovaksi” – luku oli noin 45 prosenttia. Helsingin Sanomat julisti näyttävästi, että ”45 prosenttia suomalaisista on uskovaisia”, mikä aiheutti laajaa hämmennystä ja keskustelua ”uskova” ja ”uskovainen” -sanojen erosta. Prosenttiluku olisi kenties ollut hyvin toisenlainen, jos tutkimuksessa olisi käytetty uskovainen-sanaa. Mitäköhän sanaa WIN/Gallupin tutkimuksessa käytettiin? Olisi mielenkiintoista tietää.

”uskovaiselle” usko ei ole vain tunnetila tai valittu mielipide, vaan luovuttamaton osa omaa identiteettiä

Kyse ei ole vain siitä, että toinen sana olisi toista vanhoillisempi. Suomen kielessä vainen-pääte kuvaa yleensä pitkäaikaisempaa ja syvempää identiteettiä kuin pelkkä partisiipin pääte. Näin ajatellen ”uskova” voi olla hetken mielijohteesta ja lyhyen aikaa, mutta ”uskovaiselle” usko ei ole vain tunnetila tai valittu mielipide, vaan luovuttamaton osa omaa identiteettiä. Toisaalta uskovainen-sanaa karttavat monet sellaiset, jotka vierastavat kaduilla julistamista, karismaattista tunteilua tai voimakkaita moraalisia kannanottoja. He eivät halua leimautua fanaatikoiksi, mutta saattavat silti kokea uskon syvästi ja omakohtaisesti.

Yllä mainittua eroa ei voida jäljittää muihin kieliin. Sen sijaan uskonnon ja uskon välinen ero tehdään myös muissa protestanttisen Euroopan kielissä (esim. engl. religion ja faith). Silloin kun nämä asetetaan vastakkain, uskonnolla tarkoitetaan muodollista uskonnon harjoittamista, uskolla taas sisäistä Jumala-suhdetta. Eroa korostavat yleensä ne, jotka ottavat etäisyyttä ulkokultaisiksi koettuihin muotomenoihin, kuten esim. tässä mielipidekirjoituksessa.

”uskonto” mukautui natsismiin, mutta ”usko” vastusti sitä aina marttyyrikuolemaan saakka.

Uskonnon ja uskon käsitteiden kontrastoiminen juontaa juurensa 1900-luvun alun saksalaiseen teologiaan, erityisesti Karl Barthiin ja Dietrich Bonhoefferiin. Paperinkuivalle liberaaliteologialle ja nationalistiselle peruskirkollisuudelle syntyi hursas vastareaktio. Tämä uudistusliike koeteltiin Hitlerin valtakaudella, mikä jyrkensi vastakkainasettelua: ”uskonto” mukautui natsismiin, mutta ”usko” vastusti sitä aina marttyyrikuolemaan saakka.

Uskonnon syvä- ja pintatason vastakkainasettelu juontaa juurensa kauemmaskin, 1800-luvulle Sören Kierkegaardin ajatteluun sekä 1700-luvun pietismiin. Näissä oli uutta aiempaan nähden yksilön Jumala-suhteen korostaminen kristillisen yhteisön kustannuksella. Asia linkittyy siis laajemmin länsimaisen individualismin nousuun. On ehkä paradoksi, että elävän, henkilökohtaisen uskon korostaminen ja uskonnollisten rakenteiden väheksyminen on edesauttanut kirkojen valta-aseman asteittaista murtumista, länsimaiden moniarvoistumista ja kristinuskon marginalisoitumista.

Mitä me tätä ajattelemme?

Kuka on aito kristitty tänään: ihmisten orjuudesta vapaa individualisti-uskovainen – vai se, joka luo uusyhteisöllisyyttä lähimmäisenrakkauden toteuttamiseksi? Kumpi vaatii enemmän vastavirtaan uimista?

Entä kuka meistä on se tyhjä uskonnollinen kuori: se, jolle yhteinen jumalanpalvelus on itsestään selvä säännöllinen rutiini, vai se, joka on vapaa muotomenoista ja tyytyy uskomaan itsekseen, kaksin Jumalan kanssa?

Yksiselitteisiä vastauksia ei ole, ja sanat ovat aina likiarvoja. Lahjomaton Jumala näkee kuitenkin sydämeen.