Allaolevan saarnan piti Jaakko Paakkanen palmusunnuntaina 2015 Mikaelinkirkossa. Videolla hän esittää oman, aiheeseen liittyvän laulunsa ”Auttaja”. Laulu kuultiin palmusunnuntain messussa vastausmusiikkina kanttori Silvia Kosken tulkitsemana.

Saarnan käsikirjoitus ei noudata sanasta sanaan sen puhuttua versiota.

Saarnateksti Matt. 21:12-17

”Kuuletko, mitä nuo huutavat?”

Jeesuksen toiminta temppelissä herätti hämmennystä. Rahanvaihtajien pöydät kaatuivat, sairaat paranivat. Asiat eivät edenneet minkään totutun kaavan mukaan, kukaan ei tiennyt mitä seuraavaksi tapahtuisi. Tilanne ei ollut ylipappien ja lainopettajien hallinnassa, ja he pelkäsivät.

Mutta lapset huusivat intoa puhkuen: ”Hoosianna! Auta meitä, Daavidin Poika!”

Se oli lainopettajille liikaa. ”Jeesus, kuuletko, mitä nuo huutavat?”, he kysyivät närkästyneinä.

Lapset olivat tietysti oppineet huutonsa aikuisilta, he olivat kuulleet mitä Jeesukselle huudettiin kun hän ratsasti Jerusalemiin. Lapset pyrkivät kaikessa jäljittelemään aikuisia. Tämä onkin usein suurin syy siihen, että aikuiset pyrkivät vaimentamaan lasten suut. Lapset ovat peili, joka näyttää aikuisille sen mitä he eivät itsessään halua nähdä. Nuo lapset oli pienestä asti opetettu odottamaan Messiasta, Vapahtajaa. Mutta kun messias tuli, vain lapset ottivat hänet varauksetta vastaan.

”Kuuletko, mitä nuo huutavat?”

Jeesus kuuli kyllä, hän kuuli syvemmin kuin muut, hän kuuli totuuden lasten suussa, eikä hänellä ollut aikomustakaan sitä vaimentaa. Eikä tämä ollut ensimmäinen kerta kun Jeesus nosti lapset esimerkiksi heitä arvosteleville aikuisille. Kun opetuslapset olivat kieltäneet äitejä tuomasta lapsia Jeesuksen luokse, Jeesus oli sanonut: ”Sallikaa lasten tulla, heidän kaltaistensa on Jumalan valtakunta. Joka ei ota valtakuntaa vastaan lasten tavoin, ei sinne pääse”.

Opetuslapsille Jeesus oli sankari jota he ylistivät, mutta ylipapeille ja lainopettajille uhkatekijä joka haluttiin vaimentaa. Silti heidän välillään ei ollut lopulta suurtakaan eroa. Kummallakin oli omat pinttyneet käsityksensä hurskaasta elämästä, joka ei sopinut yksiin Jeesuksen arvojen kanssa. Kummatkin näkivät vain pinnan siellä missä Jeesus näki sydämeen, kummatkin kuulivat vain sanoja siellä missä Jeesus kuuli ihmisen sielun vilpittömän huudon.

”Kuuletko, mitä nuo huutavat?”

Jeesus otettiin Jerusalemissa vastaan hoosianna-huudoin. Hoosianna tarkoittaa ”auta, pelasta”. Sitä huudetaan kunnianosoituksena, mutta syvimmältään se on avunhuuto. Sellaisena Jeesus sen myös kuuli. Hän kuuli kansanjoukon joka kaipasi jotain enemmän kuin tämä maallinen elämä voi antaa, hän kuuli kaipuun Jumalan puoleen. Ja hän oli tullut vastaamaan tuohon kaipuuseen suostumalla ristinkuolemaan.

Ei mennyt montakaan päivää, kun huuto muuttui. Sama kansa, joka opetuslasten yllytyksestä oli huutanut ”hoosianna”, huusi nyt ylipappien ja lainopettajien yllyttämänä: ”Ristiinnaulitse!” Kansan syvät rivit ovat helposti ohjailtavissa, syntinen ihminen on kuin laumaeläin, joka vaistomaisesti pyrkii enemmistön suosioon. Yleisen mielipiteen uhmaaminen vaatii suurta rohkeutta ja sisäistä voimaa, ja ne joilla sitä on, ovat aina pieni vähemmistö. Näin on myös meidän päivinämme.

Mutta vaikka huuto vaihtui toiseksi, syvimmältään kansa ei muuttunut.

Ei kyseessä ollut joukko hurskaita, Jumalaa ylistäviä ihmisiä, jotka hetkeä myöhemmin muuttuivat tuomitseviksi paholaisiksi. Ihmisen sydän, josta huuto kumpusi, oli sama molempien huutojen kohdalla. Se oli ymmärtämätön, vääriä odotuksia täynnä oleva sydän, joka pettyi kun Jeesus ei vastannutkaan näitä odotuksia. Se oli sydän, joka kaipasi parempaa elämää ja elävää, rakastavaa Jumalaa.

Joitakin vuosia sitten yhteisvastuukeräyksen mainoksissa oli kuvattuna seinä, johon oli spraymaalilla töhritty sana:

”jumalauta”.

Mainos herätti hämmennystä ja närkästystä. Kyseltiin, eikö tämä ole jumalanpilkkaa.

Kuulin tuossa närkästyksessä samoja piireitä kuin temppelin ylipappien kohdalla. Kuullaan sanat, mutta ei huutoa niiden takana.

Kuuletko sinä?

Suomen kielen sana ”jumalauta” voi toki olla huolimaton heitto, ja silloin sen voi jättää omaan arvoonsa. Mutta usein se on syntisen ihmisen karkea tapa purkaa sisimpänsä pahaa oloa. Se on sekä kirous että avuhuuto. Se tarkoittaa ”jumala, auta”, ja samalla se tarkoittaa myös ”ristiinnaulitse”. Sana sekä torjuu että kutsuu. Se sanoo ”älä tule lähelle” ja samalla ”ota minut syliin”.

Se on tämän päivän suomalaisen lapsen ja aikuisen huuto.
Se on se lapsen huuto, jota kiusataan koulussa, ja sen, joka kiusaa.
Se on köyhän huuto, jotka kaipaa toivoa ja muutosta,
se on rikkaan huuto, joka ei rikkaudeltaan näe Jumalaa.
Se on myös meidän huutomme. Kaikki me tarvitsemme auttajaa, Jeesusta, joka on tullut nostamaan meidät ahdistuksestamme ja tarjoamaan sovintoa ja elämää.

Kuuletko, mitä he huutavat?

Jeesus kuuli kansansa huudon molemmilla kerroilla. Hän kuuli sanojen taakse, sydämeen, ja hän vastasi huutoon. Kun hänelle huudettin ”Jumala, auta”, hän tuli auttamaan. Kun hänelle huudettiin ”ristiinnaulitse”, hän meni ristille meitä auttaakseen. Hän kuulee meidän huutomme, kun kirkossa häntä rukoilemme, mutta myös niiden huudon, jotka kirjaavat rukouksensa kiviseiniin ja meluvalleihin yön pimeinä tunteina.

Uskonnollinen muoto ja inhimillinen tapakulttuuri ovat Jeesukselle lopulta yhdentekeviä. Hän näkee vain autettavia, ja auttamaan hän on tullut.

Ja jos auttaminen sitä edellyttää, Jeesus ei epäröi kaataa meidänkään pöytiämme. Hän ei epäröi sivuuttaa niitä tuttuja ja turvallisia asioita, joiden katsomme kuuluvan kirkolliseen ja yhteiskunnalliseen järjestykseen, mutta joista on Jumalan valtakunnalle enemmän haittaa kuin hyötyä.

Mutta hän ei myöskään uhmaa uhmaamisen halusta eikä kiirehdi tuomitsemaan ketään, joka vilpittömästi etsii Jumalaa. Hän lähestyy meitä omista lähtökohdistamme. Hän tietää heikkoutemme, sokeutemme ja kuuroutemme, hän armahtaa meitä ja tulee meitä auttamaan. Hän on kulkenut koko ihmisen tien, ja hän kulkee sen meidänkin kanssamme.