Pieni suuri Rooma – välähdyksiä matkalta

Jeesus seurasi joka askeltamme myös Roomassa. Liekö hän ollut tämä kirkaskasvoinen mies Campo dei Fiorilla?

Olin tammikuun toisella viikolla vaimoni Katjan kanssa 20-vuotishäämatkalla Roomassa. Kyseessä oli molempien ensimmäinen käynti ikuisessa kaupungissa. Rooma ei pettänyt odotuksia, vaan oli jopa kiehtovampi kuin osasimme odottaa. Kiehtovuus syntyi pitkälti ristiriidoista: Roomassa oli suurta ja pientä, tyylikästä ja rähjäistä, vanhaa ja vielä vanhempaa, kaikkea iloisesti sekaisin.

Katuverkko oli kaottisuudessaan lumoava eikä pohjoismainen arkijärki pätenyt liikenteessä. Useimmat autokadut olivat yksisuuntaisia, ja suunta saattoi vaihtua kesken kaiken. Autot säikäyttivät pikkukujilla ja pysäköivät jopa poikittain suojateille. Pienissä risteyksissä oli täysin tarpeettomia liikennevaloja, mutta suurissa solmukohdissa sellaiset puuttuivat kokonaan. Kadut piti ylittää uhkarohkeasti autoja uhmaten tai kirjakaupoiksi muutettuja tunneleita pitkin, jos ne sattuivat olemaan auki. Pikkukujilla suuntavaisto katosi kokeneeltakin kartanlukijalta yhä uudestaan.

Aikanaan kirkoksi muutettu 2000 vuotta vanha pakanatemppeli Pantheon rikkoi pittoreskin kaupunkikuvan kylmän ylväällä olemuksellaan herättäen ristiriitaisia tunteita. Forum Romanumin laajojen raunioiden kokonaisuuden taas särki Capitoliumin kupeessa kohoava Viktor Emmanuel II:n noin sata vuotta sitten pystyttämä suuruudenhullu muistomerkki, jota paikalliset kutsuvat pilkallisesti kirjoituskoneeksi. Vatikaani taas erottui muusta kaupungista selvästi steriilimpänä ja suureellisempana – hienona, mutta vähemmän kotoisana.

Eniten ajatuksia herättivät kuitenkin monet kirkot. Niitä oli joka kadunkulmassa; näkemistämme useista kymmenistä kävimme sisällä seitsemässätoista. Seimiasetelmiin oli panostettu paljon, lähes kaikissa oli solisevaa vettä, joissakin liikkuvia osia tai välkkyviä tähtitaivaita. Turkuhallin kokoinen Pietarinkirkko, jonka torniin kiipesimme kaikki 55o porrasta, oli tietysti ainutlaatuisuudessaan näkemisen arvoinen. Suurimman vaikutuksen teki kuitenkin kaikkein pienin rukoushuone jossa kävimme. Tuota hotellimme lähellä ollutta pyhättöä emme löytäneet mistään kartoista tai oppaista. Italiankielinen Wikipedia tiesi kertoa, että se oli nimeltään La chiesa del Santissimo Sacramento, Pyhän sakramentin kirkko.

Sinne ei kiivetty portaita, vaan astuttiin suoraan jalkakäytävältä. Vain tässä kirkossa ovi avautui suoraan keskikäytävälle. Ovi oli viileästä säästä huolimatta auki ja klassinen musiikki soi taustalla. Barokkimuotoja pehmentämään oli viritetty värikkäitä nauhoja, jotka laskeutuivat säteittäin sisäkaton korkeimmasta kohdasta kohti nurkkia. Meidän lisäksemme yhtään turistia ei näkynyt, yksittäinen nainen rukoili penkissä ääneen itsekseen. Kaksi paikallista lasta juoksi kirkkoon kuin kotilatoon; he katselivat kummisaan meitä, kahta penkissä istuvaa ulkomaalaista, ja poistuivat sitten ulkona odottavan äitinsä luo.

Pois lähtiessämme palasin takaisin ja pudotin rahan keräyslippaaseen. Tämän kirkon ylläpitoon osallistun mielelläni, tahdon sen olevan jatkossakin auki. Se edustaa jotain mitä toivon kirkon kaikkialla olevan: matalan kynnyksen paikka, joka kutsuu rukoilemaan arjen keskellä.

Meillä Suomessa ei ole kirkkoja joka kulmassa, mutta sydämemme ja kotimme voimme koristella kauniisti ja pitää matalan kynnyksen paikkoina, joita on helppo lähestyä sellaisena kuin on. Siihen meidät on kutsuttu.

.

 

 

 

 

1 Comment

Vastaa

Your email address will not be published.

*